Historiallisen laajat lakot pysäyttävät Suomen. Orpon hallitus yhdessä elinkeinoelämän kanssa ovat ajautuneet täydelliseen yhteentörmäykseen ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Suomen työmarkkinat ovat ajautuneet ennen näkemättömään umpisolmuun.
Koska analyysini seuraavat osat tulevat olemaan erittäin kriittistä Orpon hallituksen toimien tarkastelua, aloitetaan kirjoitus toteamalla, että jaan kuitenkin hallituksen tavoitteet. Kirjoitin jo esimerkiksi ennen eduskuntavaaleja, että työnteon kannustimia on parannettava ja työllistämisen esteitä on purettava. Suomen työmarkkina ei mukaudu monellakaan tapaa nykypäivän tarpeisiin ja niitä tulee kyllä uudistaa ottamaan huomioon 2020-luvun ominaispiirteet, joita meidän 1960-70-luvuilta peräisin oleva malli ei huomioi.
Orpon hallituksen keinot ovat kuitenkin luvalla sanoen erittäin karut hyvin monella tapaa. Suomen työmarkkinapolitiikassa on pyritty vuosikymmenet työnantajien ja työntekijöiden reilun vallan tasapainoon. Tälle pohjalle on rakentunut pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan luottamusperusta. Jo hallitusohjelman julkaisun jälkeen oli selvää, että näin röyhkeä ja epätasapainoinen työmarkkinavallan uusjako tulee kostautumaan ja niin on nyt käymässä.
Hallituksen työmarkkinalinja perustuu lähes kokonaisuudessaan työnantajien valta-aseman vahvistamiseen työntekijöiden oikeuksien kustannuksella. Työntekijöille tarjoillaan jos jonkin näköistä keppiä. Työntekijöiden oikeuksia heikentävää pakettia hallitus kutsuu ”pohjoismaiseksi työmarkkinamalliksi”.
On toki totta, että osa hallituksen keinovalikoimasta on toimenpiteitä, joita muissa Pohjoismaissa – etenkin Ruotsissa – on otettu käyttöön. Totuus on kuitenkin se, että Orpon hallitus kaivaa Pohjoismaiden työmarkkinamallista vain työnantajapuolta hyödyttävät rusinat pullasta. Kaikki – siis aivan kaikki – työntekijöille lisäturvaa ja työmarkkinavallan tasapainoa säilyttävät toimet, jotka muissa Pohjoismaissa on otettu käyttöön, jäävät Suomen ”pohjoismaisesta työmarkkinamallista” pois.
Kakun päältä voidaan toki poimia kirsikat, mutta kourallista kirsikoita ei kyllä kukaan markkinoi kakkuna. Tätä epärehellistä markkinointia meidän yhteiskuntaamme nyt kuitenkin ajetaan. Esimerkiksi Ruotsissa työmarkkinamalliin kuuluu mm. se, että riitatilanteet tuomitaan aina työntekijän eduksi, henkilöstöllä on edustus yritysten hallinnossa ja vientivetoisuus perustuu luottamussopimukseen eikä lakiin kirjattuihin palkkakattoihin. Miksei tällaiset osat aidosta Pohjoismaisesta työmarkkinamallista päädy Orpon hallituksen työmarkkinamalliin?
Sote-alan ammattilaisena olen erityisen huolissani ja tyrmistynyt siitä ikuisesta palkkakuopasta, johon lakiin kirjattava vientivetoinen palkkaratkaisu meidät sysäisi. Alalla on jo nyt huutava pitkälti alipalkkauksesta johtuva työvoimapula. Ruotsissa on voitu luottamukseen perustuvalla vientivetoisuussopimuksella sopia esimerkiksi juuri hoitoaloille vientialoja suurempia palkkoja ja parempia työehtoja, jotta alan veto- ja pitovoima on saatu säilytettyä. Mitä joustoa se on, kun työmarkkinoille luodaan lakiin betonoituja rakenteita, joita muiden Pohjoismaiden työmarkkinoilla ei todellakaan ole?
Hallitus perustelee työntekijöiden kepitystä ja sanktioita joustojen ja työllisyyden lisäksi julkisen talouden vaikutuksilla. Kuitenkin esimerkiksi Talouspolitiikan arviointineuvosto totesi viime viikolla raportissaan, ettei hallituksen työllisyystoimet välttämättä juuri lisää työllisyyttä saati vahvista julkista taloutta. Myös arviointineuvoston mukaan talouspolitiikan keinovalikoima on aivan liian epätasapainoinen. Kepitys kun ei poista sellaisia työllistymisen esteitä kuten ammattitaito, terveysongelmat tai työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmat. Myöskään esimerkiksi ensimmäisen päivän sairaspoissaolon, tuttavallisemmin sairaussakon, ei ole pystytty osoittamaan Ruotsissa johtaneen sairauspoissaolojen vähenemiseen. Päinvastoin Ruotsissa on Suomea enemmän sairauspoissaoloja ja ne ovat keskimäärin pidempiä.
Umpikujaan ajetuista työmarkkinoista aiheutuvat lakot aiheuttavat nekin itsessään valtavia tappioita kansantaloudelle. On hankala nähdä, että tässä sanelupolitiikassa voittaa kukaan. Näyttäisi pikemminkin siltä, että Orpo, Purra ja työministeri Satonen ovat ennemminkin puolustamassa omaa ja hallituksensa arvovaltaa kuin Suomen työmarkkinoita ja taloutta.
Kaikkein eniten olen kuitenkin huolissani yksipuolisen sanelupolitiikan pitkän aikavälin rappeuttavasta vaikutuksesta. Suomessa on vuosikymmenet kyetty sopimaan melko yksituumaisesti työehto- ja palkkaratkaisuista, joilla Suomen kilpailukyky on pidetty iskussa. Jopa elinkeinoelämän oma julkilausuttu näkemys on se, että ”Suomen kilpailukyky on yleisesti kunnossa”. Nyt työmarkkinaosapuolten välinen luottamus ja kolmikantainen sopiminen uhkaavat romuttua täysin.
Hallitus ja elinkeinoelämä toki väittävät, että nytkin neuvotteluja käydään kolmikannassa. Kolmikantaan tarvitaan kuitenkin kolme näkemystä. Nyt hallitus ja elinkeinoelämä ovat kolmijalkaisen jakkaran kaksi yhteen liimattua jalkaa. Hallitusohjelman työmarkkinalinjaukset ovat pitkälti elinkeinoelämän sanelemat. Ja kuten kolmijalkainen jakkara, myös työmarkkinat menettävät tasapainon, jos sen kaksi jalkaa liimataan yhteen.
Suuri vaara on myös se, että työmarkkinapolitiikka – samoin kuin talouspolitiikalle on jo enenevissä määrin käynyt – muuttuu poukkoilevaksi. Poukkoileva työmarkkinapolitiikka on puolestaan myrkkyä yritystoiminnalle sekä investoinneille, joita houkuttelee vakaat tulevaisuusnäkymät. Olen jo vuosia sitten ehdottanut talouspoliitikkojen kuten Sixten Korkmanin tavoin parlamentaarista yhteistyötä talous- ja työllisyyskysymysten ratkaisemiseksi. On ollut ilahduttavaa kuulla, kuinka tätä ajatusta on viime viikkoina tuonut esiin myös istuva presidentti sekä lukuisat presidenttikandidaatit.
Toivon todella, että hallituksella olisi ymmärrystä ja kykyä unohtaa arvovaltataistelu, ja että nyt siirryttäisiin miettimään Suomen työmarkkinoiden, julkisen talouden ja koko yhteiskunnan kokonaisetua. Kuten Jussi Halla-aho presidentinvaaliväittelyissä viisaasti totesi, olisi syytä kaikkien ymmärtää, että intressit ovat yhteiset. Työmarkkinapolitiikka ei ole nollasummapeliä, jossa toinen osapuoli hyötyy vain, jos toinen kärsii. Nykyisessä palvelu- ja tietotyövetoisessa työelämässä tämä korostuu vielä aiempaa enemmän. Hyvinvoiva työntekijä on työnantajan etu ja kilpailukykyinen ja tulosta tekevä työnantaja on työntekijän etu. Selkävoittoja hakemalla kärsii koko Suomi.