Hoitajien lakon aiheuttama uhka terveydelle ja potilasturvallisuudelle huolestuttaa monia – ja niin sen pitääkin huolestuttaa! Nimittäin pahempaa on luvassa, jos mitään ei tehdä!
On aivan selvää, että 25 000 hoitajan lakolla on vaikutuksia terveydenhuoltoomme. Samalla kuitenkin pääsee helposti unohtumaan, että hoitajista arvioidaan 2030-luvulle tultaessa olevan jopa yli 30 000 henkilön pysyvä pula, ellei alan vetovoimaa palkkauksen täysremontilla saada välittömästi paremmaksi.
Onkin perin kummallista, että päätöksentekijät keskittyvät parhaillaan hätävauhdilla laatimaan pakkolakeja 25 000 hoitajan väliaikaista lakkopoissaoloa varten, kun koko työtaistelussa ja hoitajaliittojen pelastusohjelmassa on kyse siitä, että saisimme estettyä yli 30 000 hoitajan työvoima-aukon syntymisen seuraavan kahdeksan vuoden sisällä.
Jos kansanterveytemme ei kestä hoitajien kahden viikon lakkoa ilman työhön pakottamista, miten se voi kestää pysyvän ja tuhansia hoitajia suuremman työvoimavajeen, joka siintää edessämme. Eikö tämän ratkaiseminen ole nyt se, mihin poliittiset voimat kannattaisi suunnata vai onko ajatuksena jatkossakin vain pakottaa hoitajat töihin?
Vaikka lakolla onkin nykyisessä pandemiatilanteessa ja kahden vuoden aikana kertyneessä hoitovelassa paikoin varmasti jopa rajujakin vaikutuksia, on jokseenkin tekopyhää hurskastella potilasturvahuolilla tai syyllistää lakkoilijoita. Nimittäin potilasturva on murentunut jo vuosia kroonistuneen työvoimapulan vuoksi. Osastoja on suljettu ja työtä on tehty koko ajan pienemmällä henkilömäärällä. Eikä juuri kukaan päättäjistä ole tehnyt asialle tosissaan mitään.
Päinvastoin hoitajia on ensin kuritettu kikytyksellä ja perään pyydetty pelastamaan suomalaiset covid-pandemialta. Seuraavaksi hoitajia pyydetään toteuttamaan käytännössä tämän vuosisadan suurin rakenteellinen uudistus – sote-uudistus. Tämä kaikki on tehty ja tullaan tekemään rajusti aliresursoidun perustyön päälle. Aivan liian monet hoitajat raportoivat kokevansa eettistä tuskaa siitä, ettei heillä ole mahdollisuuksia kiireen ja resurssipulan keskellä huolehtia potilasturvallisuudesta. Monelle tämä on keskeinen syy jättää ala.
Toivottavaa olisi tietysti, ettei lakkoa tarvittaisi ja että se voitaisiin päättää nopeasti. Mutta ehkä lakko saa viimein poliitikot ja loputkin palkankorotuksia vastaan haraavat ymmärtämään, miten suuressa kansanterveydellisessä kriisissä tulemme olemaan, jos vain katselemme vierestä, kuinka työvoimapula kasvaa kymmeniin tuhansiin.