Jättimäiset lakot uhkaavat taas Suomea – ja se on Orpon ja Purran hallituksen syytä.
Lakot ovat suora seuraus siitä, kun hallitus päätti ideologisista syistä sotkea työmarkkinoiden tasapainon tuomalla lakiin joukon työntekijän asemaa heikentäviä uudistuksia. Nyt työntekijäpuoli – aivan oikeutetusti – pyrkii parantamaan asemaansa työehtoneuvotteluissa.
Koska tämä kirjoitukseni on hyvin kriittinen Orpon hallituksen toimia kohtaan, aloitetaan se toteamalla, että jaan hallituksen tavoitteen tuoda uudistuksia ja joustoja Suomen työmarkkinoille. Kirjoitin jo esimerkiksi ennen eduskuntavaaleja, että työnteon kannustimia on parannettava ja työllistämisen esteitä on purettava. 1960-70-luvuilta peräisin olevat rakenteet eivät monellakaan tapaa mukaudu 2020-luvun tarpeisiin ja niitä on syytäkin uudistaa. Tässä hallitus on aivan oikeassa.
Mutta hallituksen keinot ovat olleet poikkeuksellisen huonoja. Hallituksen työmarkkinalinja on perustunut lähes kokonaisuudessaan työnantajien valta-aseman vahvistamiseen työntekijöiden oikeuksien kustannuksella. Työntekijöille tarjoillaan jos jonkin näköistä keppiä ja heikennystä. Tätä työntekijöiden oikeuksia heikentävää pakettia hallitus kutsuu ”pohjoismaiseksi työmarkkinamalliksi”. Hallitusohjelman julkaisusta lähtien oli selvää, että näin räikeä epätasapaino kostautuu – ja niin on nyt käymässä, kuten lakot osoittavat.
On toki osatotuus, että hallituksen työmarkkinauudistuksista monet toimet on otettu käyttöön muissa Pohjoismaissa – etenkin Ruotsissa. Koko totuus on kuitenkin se, että Orpon hallitus kaivaa Pohjoismaiden työmarkkinamallista vain työnantajapuolta hyödyttävät rusinat pullasta. Kaikki – siis aivan kaikki – työntekijöille lisäturvaa ja työmarkkinavallan tasapainoa säilyttävät toimet, jotka muissa Pohjoismaissa on otettu käyttöön, jäävät Suomen ”pohjoismaisesta työmarkkinamallista” pois.
Minulle kelpaisi Ruotsin työmarkkinamalli oikein hyvin, mutta otetaan se sitten kokonaan. Esimerkiksi Ruotsissa työmarkkinamalliin kuuluu mm. se, että riitatilanteet tulkitaan aina työntekijän eduksi, henkilöstöllä on edustus yritysten hallinnossa ja vientivetoisuus perustuu luottamussopimukseen eikä lakiin kirjattuihin palkkakattoihin. Näiden lisäksi Ruotsissa on kymmeniä työntekijän asemaa ja turvaa parantavia ratkaisuita, jotka Suomen mallista puuttuu. Miksei tällaiset osat aidosta Pohjoismaisesta työmarkkinamallista päädy Orpon hallituksen työmarkkinamalliin?
Sote-alan ammattilaisena olen erityisen tyrmistynyt siitä ikuisesta palkkakuopasta, johon lakiin kirjattu vientivetoinen palkkaratkaisu meidät sysää. Ruotsissa on voitu luottamukseen – ei siis lakiin – perustuvalla vientivetoisuussopimuksella sopia esimerkiksi juuri hoitoaloille vientialoja suurempia palkkoja ja parempia työehtoja, jotta alan veto- ja pitovoima on saatu säilytettyä. Hallitus sanoo luovansa joustoja, mutta mitä ”pohjoismaista joustoa” se muka on, kun työmarkkinoille luodaan lakiin betonoituja rakenteita, joita muidenkaan Pohjoismaiden työmarkkinoilla ei todellakaan ole?
Esimerkiksi Talouspolitiikan arviointineuvosto on todennut, ettei hallituksen työllisyystoimet välttämättä juuri lisää työllisyyttä, saati vahvista julkista taloutta – tämä on käynyt selväksi kasvavista työttömyysluvuista. Myös arviointineuvoston mukaan talouspolitiikan keinovalikoima on aivan liian epätasapainoinen. Kepitys kun ei poista sellaisia työllistymisen esteitä kuten ammattitaidon puute, terveysongelmat tai työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmat.
Lakot ovat todella harmillinen juttu talousanemian kanssa valmiiksi kamppailevassa Suomessa. Mutta minä en syytä niistä työntekijöitä enkä myöskään työnantajia. Hallitus on tämän sotkun ideologisilla päätöksillään saanut aikaan ja saa nyt sitä, mitä tilasi. Fiksumpi hallitus olisi ymmärtänyt, että olemme tässä yhteisen haasteen edessä, ja tehnyt työmarkkinaratkaisuja, joissa kaikki – työnantajat, työntekijät ja lopulta koko yhteiskunta – olisi voittanut. Avain kuten muissa Pohjoismaissa on tehty