Eduskuntavaaleista on nyt neljä kokonaista yötä ja nyt pöly on laskeutunut sen verran, että on sopiva aika aloittaa pesemään Vihreiden vaalituloksen jälkipyykkiä.
Aloitetaan toteamalla faktat: Vihreiden huonoa eduskuntavaalitulosta ei voi laittaa väärien teemojen, taktisen äänestämisen tai tunnettujen ehdokkaiden puutteen piikkiin. Me olimme jo aluevaaleissa n. 7 % puolue ja eduskuntavaalit olivat pikemminkin sinetti tälle. Yhteensä nämä olivat jo kolmannet perättäiset vaalit, joissa otimme niin sanotusti turpiin, koska kuntavaalitkin olivat meille pahasti tappiolliset. Esimerkiksi Helsingissä meillä oli tälläkin kertaa kivenkova ehdokaslista ja siellä romahdus taisi olla kaikkein suurin.
Mahdollinen taktinen äänestäminen ja pääministeripeli toki teki näistä vaaleista erityisen hankalat. Mutta peiliin katsomisen paikka on siinäkin, jos äänestäjä valitsee mieluummin lopputuloksen kannalta todella epävarman taktikoinnin kuin Vihreiden äänestämisen. Mikään puolue ei omista yhtäkään äänistä ennen kuin ne on annettu ja on meidän Vihreiden tehtävä vakuuttaa äänestäjät siitä, että meidän äänestäminen on kannattavin vaihtoehto. Tässä epäonnistuimme.
Me Vihreät emme olleet selvästikään äänestäjien mielestä paras vaihtoehto niille asioille, jotka näissä vaaleissa olivat pöydällä. Näissä vaaleissa äänestettiin etenkin taloudesta, turvallisuudesta ja terveydenhuollosta. Puolue, joka mielii suurempaa kuin 7 % kannatusta, on oltava uskottava näissä kaikissa. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi säntäillä sinne tänne irtonaisten äänien perässä, tai etteikö meillä voisi edelleen painottua puolueemme ydinarvot – ei suinkaan. Mutta se tarkoittaa sitä, että meidän pitää ydinarvojemme kautta pystyä puhumaan kulloinkin kansalaisia vaivaavista teemoista. Analysoidaan tätä kohta lisää.
Kun suomalaisten tärkeimpiä arvoja tutkitaan, on kärjessä lähes aina tasa-arvo ja luonto – Vihreiden koko politiikan kova ydin. Pelikentän pitäisi olla luotu siis Vihreitä varten. Jossain menee kuitenkin pieleen, kun monet näkevät meidät tasa-arvo ja luonto- ja ilmastoasioissa pikemminkin luotaantyöntävänä voimana kuin suomalaisten rakkaimpien arvojen puolustajana. Saan jatkuvasti viestejä siitä, että Vihreiden tavoitteet ovat ihan kivat ja samaistuttavatkin, mutta keinot niiden saavuttamiseksi ja tapa keskustella asioista taas kaikkea muuta. Osa sanoo, että saattaisi äänestääkin minua tai jotain muuta vihreää ehdokasta, mutta puolue on väärä. Meidät nähdään poissulkevana, rajoittavana ja torjuvana.
On vanha viisaus, että politiikassa asiasisällöillä ei ole aina niin paljoa väliä vaan sillä, miltä asiat tuntuvat ja näyttävät. Ei meidän Vihreiden ohjelmissa esimerkiksi lue missään, että olisimme viemässä pois ihmisten polttomoottoriautot, kieltämässä lihansyönnin tai viemässä oikeuden kutsua poikaa pojaksi tai tyttöä tytöksi. Tämä on kuitenkin se kapeakatseinen mielikuva, joka aivan liian monella Vihreistä on, ja jonka syntymiseen myös me itse olemme syyllisiä.
Saamani palautteen perusteella näissä vaaleissa – tai oikeastaan jo pidemmän aikaa – me olemme näyttäytyneet melko ehdottomalta yhden asian liikkeeltä. Se vetoaa varmasti puolueen kovaan kannattajaytimeen, muttei välttämättä kovin moneen muuhun. Osmo Soininvaara on esittänyt tästä mielestäni hyvän analogian: Vihreiden viestin kaventumista voi verrata siihen, että keskusta olisi lähtenyt kannatuslaskussa kohdistamaan viestiään yhä tiukemmin maanviljelijöihin. Me tiedämme kyllä, miksi meitä äänestetään, mutta onko meillä riittävän hyvä ymmärrys siitä, miksi meitä ei äänestetä? Ja ennen kaikkea, olemmeko tehneet aktiivisesti töitä sen eteen, että asia korjaantuisi? Mielestäni emme.
Oppia viestin laajentamiseen voimme ottaa yllättävästä paikasta – perussuomalaisilta. Siitä ei nimittäin ole erityisen kauaa, kun puolueen vastaus politiikan jokaiseen asiakysymykseen oli maahanmuutto. Maahanmuuttovastaisuus on edelleen perussuomalaisten kova ydin ja puolue kerää niiden äänestäjien tuen, joille maahanmuutto on tärkeä asiakysymys. Sen lisäksi puolue on taitavasti liikkunut aivan viime aikoina yhden asian liikkeestä kohti yleispuolueasemaa pitämällä kuitenkin ytimestään kiinni ja viestimällä sen avulla linjansa muihin asiakysymyksiin. Eikä ole yllätys, että se on taas Suomen toiseksi suosituin puolue.
Parhaiten vihreistä pärjäsi – ainakin nopeasti katsottuna – näissä vaaleissa ne ehdokkaat, jotka kykenivät tuomaan Vihreää viestiä esiin pinnalla olleiden teemojen kautta. Tähän meidän olisi pitänyt pystyä paremmin myös puolueena. Meidän ydinteemat ovat ja tulevat olemaan varmasti vielä pitkään relevantteja ja akuutteja politiikan asiakysymyksiä. Nyt kyse on siitä, onnistummeko me a) muodostamaan koherentin vision tavoitteistamme b) paketoimaan vision äänestäjää puhuttelevaan muotoon c) myymään tämän paketin mahdollisimman laajalle joukolle.
En henkilökohtaisesti usko, että meidän kannatuslasku johtuisi siitä, että muut puolueet ovat tulleet meidän reviirillemme. Vihreät on edelleen uskottavin luonto-, ympäristö ja tasa-arvopuolue. Eihän esimerkiksi kokoomus muuttunut epärelevantiksi vaalikeskustelussa vain siksi, että muutkin puolueet esittivät sopeutusaikomuksia. Pikemminkin kyse on siitä, että me emme ole omilla ulostuloillamme kunnolla haastaneet muiden vaihtoehtoja heidän omalla reviirillään.
Ja tästä päästäänkin siihen iänikuiseen kysymykseen, pitäisikö vihreiden olla enemmän vasemmalla vai oikealla. Fakta on se, että meistä on tullut vasemmistopuolue – lähes kaikki todistusaineisto puhuu sen puolesta. Ohjelmallisesti me emme ole liikkuneet mihinkään, mutta kuten edellä jo todettiin, ohjelmia tärkeämpää on se, minkä kuvan me rakennamme itsestämme sekä ennen kaikkea se, mikä kuva meistä rakennetaan. Olemme ikäänkuin ajautuneet vasemmiston kylkeen ilman vasemmistovisiota. Ehkä yleisin kysymys, joka minulle esitetään on se, mikä erottaa Vihreät demareista ja vasemmistoliitosta.
Vihreät on pitkään vältellyt ottamasta kantaa talouspoliittiseen sijoittumiseen. Olemme mielestäni jopa vähän ylimielisesti todenneet olevamme “ei oikealla eikä vasemmalla, vaan edellä”. Se ei kuitenkaan ole johtanut talouspoliittiseen edelläkävijyyteen vaan pikemminkin siihen, että olemme kadonneet talouspoliittiselta kartalta lähes kokonaan. Milloin viimeksi Vihreä edustaja oli vääntämässä Matias Mäkysen, Li Anderssonin ja Elina Valtosen kanssa talousasioista A-Studiossa?
Itse toivoisin, että me uskaltaisimme rohkeasti asemoida itsemme edes pari askelta kohti markkinamyönteistä sosiaaliliberalismia – tätä me nimittäin olemme ohjelmallisesti. Pari askelta pois AY-liikkeen varjossa operoivista Vasemmistoliitosta ja Demareista ei vielä tarkoita, että olisimme kokoomuksen tai EK:n sylikoira. Aika paljon sosiaalisesti oikeudenmukaista ja hyvinvointivaltiomyönteistä talouspolitiikkaa nimittäin mahtuu yhä vasemmalle lipuvien vasemmistopuolueiden ja esimerkiksi kokoomuksen suurituloisia suosivan veropolitiikan ja pro-business ajattelun väliin.
No mitä seuraavaksi? Tästä voisi ehkä kirjoittaa kokonaan oman analyysin. Ainakin edessä on vastaaminen Kokoomuksen hallituskysymyksiin. En itse kategorisesti sulje hallitustyötä pois, mutta mielestäni meillä on puolueena nyt suunnan ja vision kirkastamisen paikka. Hallitus on kovin huono paikka tämän työn tekemiseksi ja omien tavoitteiden saavuttaminen hallituksessa on auttamatta hankalaa, jos ne tavoitteet eivät ole itsellekään kristallin kirkkaat.