Viime viikkoina on uutisoitu, että lapsista ja nuorista enää vain kolmannes liikkuu riittävästi. Liikunta on vähentynyt etenkin koronapandemian aikana rajusti samalla, kun nuorten pahoinvointi on lisääntynyt selvästi. Liikunnan ja harrastamisen ennaltaehkäisevä voima pitäisi saada nyt torjumaan pahoinvoinnin negatiivista kehitystä.
Liikkumattomuus on myös monella muulla tavalla merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. UKK-instituutti on esimerkiksi arvioinut liikkumattomuuden kustannusten olevan useamman miljardin euron luokkaa vuodessa. Näin suuria summia syntyy, kun ynnätään yhteen liikkumattomuuden aiheuttamat terveys- ja sosiaalihuollon kustannukset, tuottavuuden alentuminen, tuloverojen menetykset ja esimerkiksi syrjäytymisen kustannukset. Me kaikki tiedämme, että liikunnallisella elämäntavalla on monia suoria ja välillisiä hyvinvointia edistäviä vaikutuksia, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa liikunnallisuuden ja aktiivisen elämäntavan väheneminen on jäänyt täysin taka-alalle.
Nyky-yhteiskunnassa liikkumattomuutta aiheuttaa ennen kaikkea rakenteet ja yhteiskunnallemme ominaiset piirteet. Siksi yhteiskunnallisilla päätöksillä voisimme edistää suomalaisten liikunnallisuutta ja aktiivista elämäntapaa merkittävästi. Aktiivista elämäntapaa voi lisätä monella tavalla ja päättäjien keinot torjua liikkumattomuutta ovat laajat aina harrastustoiminnan kynnyksen madaltamisesta liikkumista tukevaan kaupunkisuunnitteluun.
Ehkä keskeisin este nuorten harrastamiselle on hurjiksi kohonneet harrastamisen kustannukset, jotka voivat estää monen lapsen ja nuoren toiveharrastuksen. Suosituimpien harrastusten kohdalla puhutaan jopa yli kymmenen tuhannen euron vuosikustannuksista. Esimerkiksi perinteiset lajit kuten hiihto tai voimistelu voivat 10–14-vuotiaalle lapselle maksaa seurassa harrastettuna 400–700 euroa kuukaudessa. Tällaisiin summiin ei välttämättä monessa keskituloisessakaan perheessä ole varaa – etenkään, jos lapsia on useampi. Tämä kasvattaa liikkumisen kynnystä sekä eriarvoistaa lapsia ja nuoria valtavasti.
Toinen ongelma on, että seuratoiminta ajoittuu ilta-aikaan. Tuomalla liikuntaharrastukset iltapäiviin osaksi koulupäivän arkea voitaisiin helpottaa sitä kaikkea harrastusarjen pyörittämisen tuskaa, joka ajaa monet lapsiperheet aivan puhki. Suurin hyöty tästä olisi etenkin pitkien etäisyyksien Suomessa, jossa matka harrastukseen voi olla helposti yli tunninkin yhteen suuntaan. Myös kohonneita harrastamisen kustannuksia voitaisiin painaa alas, kun esimerkiksi matkustamisen ja suorituspaikkojen kustannukset laskisivat. Hyötyä olisi siten myös niille lapsille, joille taloudellinen tilanne ei mahdollista harrastamista.
Harrastukset ovat kenties merkittävin käyttämätön voimavara lasten ja nuorten hyvinvoinnin lisäämisessä ja syrjäytymisen ehkäisemisessä. Meidän on löydettävä ratkaisuja olemassa olevien rakenteiden ulkopuolelta ja luotava uusia tapoja tukea nuorten harrastuksia. Lajiliittojen, urheilun kattojärjestöjen, kuntien ja valtion tulee yhdessä etsiä puitteet lasten liikunnallisen elämän muodon edistämiselle. Keskeisenä välineenä voisi olla esimerkiksi harrastamisen Suomen-mallin, jossa jokaiselle lapselle turvataan maksuton harrastus koulupäivän yhteydessä, edistäminen siten, että lasten suosikkiharrastukset tulee huomioiduksi.
Tämä kirjoitus on kirjoitettu yhdessä Susijengin kapteeni ja kuntapoliitikko Shawn Huffin kanssa. Teksti on julkaistu alunperin Verde-lehdessä