Suomen taloudella menee juuri nyt todella lujaa. Tärkeimmillä talouden mittareilla mitattuna maallamme menee jopa historiallisen lujaa. Esimerkiksi työllisyys, kansantalouden kasvu, teollisuuden kiinteät investoinnit ja startup-yritysten keräämä kasvurahoitus hipovat kaikki ennätyslukemia. Lähes jokainen taloutta ennustava instanssi uskoo myös tulevan vuoden olevan äärimmäisen vahva ja esimerkiksi koronamyrskyssä rajusti nousseen velkasuhteen kääntyvän laskuun.
Hallituksen korona- ja suhdannepolitiikalla on ollut merkittävä rooli siinä, että taloutemme on saatu huippuvireeseen. Yrityksiä, kotitalouksia ja kansantaloutta on uskallettu tukea kaikkein pahimmalta pudotukselta. Muihin maihin nähden lähdemme pandemian jälkeiseen maailmaan pitkältä etumatkalta ilman akuuttia tarvetta korjata suuria taloudellisia ja yhteiskunnallisia vaurioita.
Vaikka taloudellamme menee nyt äärimmäisen hyvin, pitäisi meillä olla viisautta ja poliittista uskallusta katsoa myös vallitsevan noususuhdanteen yli tulevaisuuteen. On nimittäin aivan selvää, ettei tällainen hurlumhei kestä loputtomiin. Taloutemme rakenneongelmat, kuten väestön ikääntymisen myötä jatkuvasti levenevä kestävyysaukko ja esimerkiksi eläkejärjestelmän kestokyky, ovat vähintään yhtä relevantteja nyt kuin ennen pandemiaa.
Valitettavasti politiikassa on helppo heittäytyä noususuhdanteen vietäväksi. Vielä helpompaa se on vaalien alla. Erinomaiset taloustunnelmat ja 18 kuukauden sisällä järjestettävät kahdet vaalit ovat saaneet kukkaron nyörit puolueissa auki. Nyt halutaan keventää ansiotuloverotusta. Eläkerahastojen tuottoja ehdotetaan ositettavan eläkekorotuksiin. Edes pienintä yhdessä sovittua määrärahaleikkausta ei lopulta pystytä viemään maaliin saakka yhteisymmärryksessä. Menokehyksiäkin pitäisi vähän vielä venyttää. Ääniä on nyt kaupan ja talouden lämpimät pasaatituulet helpottavat tämän vaaliaseen käyttöä.
Poliitikkoja vaivaava taloudenpidon likinäköisyys on ammattitauti, joka on kiusannut läpi historian hallituskoalition värisävystä riippumatta. Vaikka miljardiluokan sopeutustoimia onkin tehty, on hyvinvointivaltiomme kohtalonkysymysten ratkaisussa edelleen arviolta noin 10 miljardin aukko, joka ilman rajuja sopeutustoimia tai merkittävää talouden ja työllisyyden kasvutrendiä suurenee jopa miljardilla joka ikinen vuosi. Eläkejärjestelmämme on yhtä lailla taas järeän uudistuksen tarpeessa.
Ehkä huolestuttavinta on se, että meillä ei tunnu vallitsevan vieläkään selvää konsensusta, saati kiireellisyyttä, kroonisten ongelmien oikomiselle. Esimerkiksi ilmastokestävyyden rakentamisessa meillä sentään on – yhtä eduskuntapuoluetta lukuun ottamatta – melko selvä visio tulevaisuuden suhteen, vaikka etenkin ratkaisukeinoista poliittista vääntöä riittääkin. Kaikki yhtä edustajaa suuremmat eduskuntapuolueet ovat vuorollaan olleet ratkomassa asioita hallituksessa – melko laihoin tuloksin ongelman kokoluokkaan nähden. Mikään puolue ei ole myöskään ohjelmassaan tai vaihtoehtobudjeteissaan varsinaisesti tarjonnut selvää ratkaisua talouden kantokykyongelmiin.
Mihinkään velkahysteriaan tai eläkepommipaniikkiin ei tule tietenkään lähteä. Julkisessa taloudessa on kohteita, joihin meidän tulee panostaa isosti jatkossakin – terveys ja hyvinvointi, opetus ja koulutus, riittävä perustoimeentulo. Meidän olisi kuitenkin hyvin nopealla tahdilla pystyttävä laatimaan suuntaviivat hyvinvointivaltiomme taloudelliselle perustalle.
Meillä on edelleen paljon hyviä keinoja käyttämättä. Suomeen halutaan selvästi tulla ulkomailta töihin, joten siitä pitäisi tehdä helpompaa ja kannustavampaa. Omista lahjakkuuksistamme tulisi pitää paremmin kiinni. Meillä on esimerkiksi juuri nyt hyvin paljon tekemätöntä työtä – sen pitäisi olla nykyistä kannattavampaa ottaa vastaan. Liian moni syrjäytyy ennen kuin pääsee edes kunnolla työuransa alkuun.
On meillä tietenkin myös syvien leikkausten ja sisäisen devalvaation polku, mutta me kaikki tiedämme, miten mahdotonta se on toteuttaa.
Vaalijakovaran liikkumatilaa ei valtiontaloudesta löydy.