Blogi

Attendo, Mehiläinen ja Esperi care – kolme suurta hoiva-alan peluria – ovat olleet rikkomustensa vuoksi valvontaviranomaisen ja oikeutetusti myös median kynsissä. Vuoden vaihteessa Tehy kysyi Attendon vanhusten parissa työskenteleviltä hoitajilta, onko heillä riittävästi aika vastata potilaan tarpeisiin, johon yli 70 % vastanneista vastasi ”ei”. Riittämättömyyden tunne, kiire ja pelko vanhusten hoidon laiminlyönnistä olivat vanhushuollossa työskentelevän hoitajan tavanomaisimpia tunteita. Attendo kuitenkin vetoaa siihen, että heillä on ollut hoitohenkilöstön mitoitus THL:n suositusten mukainen. Eli mikä hommassa mättää? Todellisuudessa kaikki avustavat työt, kuten siivouspalvelut, keittiöpalvelut yms. on laitettu hoitohenkilöstön hoidettavaksi ja yritykset ovat leikanneet näistä avustavista töistä.

On täysin hoitoalan eettisten periaatteiden vastaista, että voiton ja omistaja-arvon maksimointi aiheuttaa suurta kärsimystä hoivapalvelua käyttäneille vanhuksille ja toisaalta myös hoitohenkilöstölle.

 

Hoivapalveluihin osoitetut varat hoivaa tarvitsevaa kohti ovat olleet kuntatasolla keskimäärin laskukannalla. Tämä kielii, että hoiva palveluiden kilpailutuksessa määrää ensisijaisesti hinta. Tällä hetkellä vastuu vanhusten hoivapalvelujen tuottamisesta on kunnilla, jotka kollektiivisesti ovat ostaneet 41 prosenttia hoivapalveluista yksityisiltä firmoilta. Palvelujen ulkoistaminen yksityiselle taholle on kiihtynyt nimenomaan 2010- luvulla. THL:n selvitykset ovat osoittaneet, että mm. henkilöstömitoitukset ovat selkeämpi paremmalla mallilla julkisella sektorilla, kuin yksityisissä hoivafirmoissa. Vanhushuollossa esiin nousseet laiminlyönnit lienevät lähinnä jäävuoren huippu. Jos hallituksen esittämä sote-uudistus tulisi voimaan, on varsin todennäköinen uhkakuva, että laiminlyönnit ovat uusi normaali. Onko markkinaehtoinen sote-malli todella suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden selkäranka?

Yle uutisoi hiljattain, että eduskuntavaaliehdokkaiden budjetit ovat olleet rajussa nousutrendissä. Pyrin tulevissa vaaleissa eduskuntaan vaalibudjetilla, joka on alle 5 000 euroa ja tilastollisesti taloudelliset lähtökohtani pärjätä vaaleissa ovat hatarat. Esimerkiksi viime eduskuntavaaleissa vain kolme henkilöä tuli valituksi alle 5 000 euron kampanjalla.

Keskimäärin kevään 2015 eduskuntavaaliehdokkaiden vaalibudjetit olivat yli 11 000 euroa ja lopulta valituksi tulleilla ehdokkailla keskimäärin peräti yli 38 000 euroa. Suurimmat vaalibudjetit olivat jopa yli 100 000 euroa – enemmän kuin suomalaisen kotitalouden mediaanivarallisuus.

Hurjiksi paisuvat kampanjabudjetit saattavat vaarantaa ehdokkaan henkilökohtaisen talouden lisäksi myös edustuksellisen demokratian.

Suomalaisista veronmaksajista vain noin 10 prosenttia ansaitsee keskimääräisen valituksi tuleen ehdokkaan vaalibudjetin verran vuodessa. Vaalibudjettien kipukynnys tulee siis vastaan varsin nopeasti suurimmalla osalla kansanedustajaksi pyrkivällä henkilöllä.

Väistämättä tämä vääristää esimerkiksi vähävaraisten kuten opiskelijoiden, sairaanhoitajien tai muiden matala- tai keskituloisten edustusta. Valituksi tullut ensimmäisen kauden kansanedustaja joutuu työskentelemään lähes kuusi kuukautta kuitatakseen vaaleihin käytetyt valituksi tuleen keskimääräisen ehdokkaan vaalimenot. Tämä karkottanee myös paljon päteviä politiikkoja hakeutumasta kansanedustajaksi.

Rahalla ei voi ostaa eduskuntapaikkaa, mutta tilastot osoittavat, että taloudellisilla resursseilla on vaikutusta kampanjoinnissa ja lopulta politiikassa. Matalatuloisten ehdokkaiden mahdollisuudet päästä eduskuntaan ovat jatkuvasti heikentyneet, sillä menestyksekäs kampanja vaatii paksua kukkaroa. Rahalla on mahdollista saada itsensä ja ajatuksena laajemmin näkyviin sekä luoda kontakti potentiaalisiin äänestäjiin.

Rahalla voi siis saada epäsuorasti poliittista valtaa ja toisaalta vaaditut panostukset karkottavat potentiaalisia ehdokkaita, mikä on vaaraksi edustukselliselle demokratialle. Tästä johtuen vaalibudjetteja tulisi rajata lainsäädännöllä.

Yksinäisyydestä on muodostunut merkittävä kansansairaus. Ajoittaisesta yksinäisyydestä kärsii yli miljoona suomalaista ja kroonista yksinäisyyttä potee noin 500 000 suomalaista. Vertailun vuoksi merkittäviin kansantauteihin luokiteltua diabetesta sairastaa diagnosoidusti 350 000 ihmistä. Yksinäisyyden aiheuttama kansallinen terveyshaittavaikutus on tupakointiin ja ylipainoon rinnastettavissa. Tupakoivia ja yksinäisiä on suurin piirtein sama osuus väestöstä ja yksilölle aiheutuvat terveysriskit ovat samaa suuruusluokkaa. Ylipainoon verrattuna yksinäisyys on kolme kertaa vaarallisempaa, joten vaikka ylipainoisten osuus onkin yksinäisten osuuteen nähden kolminkertainen, vertautuu yksinäisyyden terveyshaitat kansallisella tasolla myös ylipainon aiheuttamiin negatiivisiin terveysvaikutuksiin. Yksinäisyys ei katso myöskään ikään, sukupuoleen tai asuinpaikkaan vaan Suomessa yksinäisyyttä koetaan ilman suuria poikkeavuuksia sekä miesten että naisten keskuudessa, kaikissa ikäryhmissä ja jokaisessa maakunnassa.

Huomiota tämä noin 20 prosentin suomalaisten joukko ei ole kuitenkaan merkittävästi saanut – etenkään poliittisissa ratkaisuissa tai keskustelussa. Ja koska aihe on verraten vaiettu, on myös yksinäisyyttä kokevan henkilön vaikea ilmaista yksinäisyyden tunnettaan tai saada yksinäisyyteensä apua. Yksilöiden sosiaalidynamiikkaa koskevassa päätöksenteossa nojaudutaan edelleenkin lähes poikkeuksetta ydinperhekeskeiseen ajatteluun ja tästä kärsivät mm. ero-, adoptio- ja sateenkaariperheiden lisäksi yksinäiset. Istuva hallitus on todennäköisesti leikkaustoimillaan ja päätöksillään edesauttanut yksinäisyydelle altistumista. Oma osansa on myös sote-uudistus, joka uudelleen määrittää järjestöjen roolin palvelun tarjoajana. On ensisijaisen tärkeää, että sote-alan järjestöjen, jotka nykyisin ovat ainoa yksinäisyyttä torjuva ja yksinäisiä auttava elin, toimintaedellytykset eivät vaarannu mahdollisten uudistusten myötä, sillä yksinäisyyden ennustetaan kasvavan voimakkaasti tulevaisuudessa.

Yksinäisyys on yksilötasolla musertava tragedia sekä samalla yhteiskunnallisesti valtava, lieveilmiöineen kustannuksia aiheuttava ongelma. Yksinäisellä on yli kymmenenkertainen riski sairastua ahdistukseen ja masennukseen tai altistua erilaisille mielenterveydellisille ongelmille. Ennenaikaisen kuoleman riski on yksinäisillä 22 prosenttia korkeampi. Lisäksi kroonisesti yksinäiset ovat korkeasti altistuneita sydän- ja verisuonisairauksille, yleisen vastustuskyvyn merkittävälle heikentymiselle sekä erilaisiin neurologisille häiriöille. THL:n kyselytutkimusten mukaan yksinäiset käyttävät sosiaali- ja terveyspalveluita huomattavasti ikäverrokkiryhmäänsä enemmän. Terveysvaikutuksen lisäksi yksinäisyyden mukanaan tuomina lieveilmiöinä esiintyy mm. työttömyyttä, päihdeongelmia ja velkaantuneisuutta.

Yksinäisyyteen pystytään puuttumaan valtiovallan sekä aluetason päätöksenteolla. Yksinäisyys ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt kuten terveys- ja päihdeongelmat, työttömyys tai syrjäytyneisyys ovat usein kolikon kaksi eri puolta. Syy-seuraussuhde tulee kuitenkin ymmärtää ja ratkaisuja tulisi entistä useammin etsiä seurausten – eli edellä mainittujen lieveilmiöiden – sijaan juurisyylle eli yksinäisyydelle. Yksinäisyys ja päätöstenteon vaikutusten arviointi yksinäisyyteen tulee ottaa näkyväksi osaksi poliittista agendaa. Elämän taitekohtiin kuten työsuhteen katkeamiseen, vanhemmaksi tulemiseen ja eläköitymiseen tulee tarjota riittävä sosiaalinen ja taloudellinen tuki. Tämän lisäksi on varmistettava, että yksinäisyyttä torjuvilla järjestöillä on riittävät toimiedellytykset auttaa yksinäisyyttä kokevia ihmisiä. Ikäihmisten toimintakyvyn ylläpito ehkäisee sekä yksinäisyyttä että ikääntymisen aiheuttamia terveydenhoitokustannuksia. Tasa-arvoa tukemalla voidaan torjua eriarvoisuuden myötävaikutuksesta syntyvää yksinäisyyttä. Ja jotta taataan yksinäisyysongelmaa purkavien poliittisten hankkeiden näkyvyys ja onnistuminen, voidaan Suomeenkin nimittää yksinäisyysministeri – näin on tehty jo Iso-Britanniassa.