Kategoria: Tiedotteet

Afganistanin sota ajoi vanhempani pakolaisiksi Iraniin 1980-luvulla. Minä olen syntynyt Iranin pääkaupungissa, Teheranissa. Iranissa eläminen on pakolaisperheelle rankkaa. Rasismi on hyvin systemaattista ja pakolaisuutta pidetään hyvin alhaisena asiana. Iranissa koin äärettömän kovaa köyhyyttä. Lapsena työskentelin pellolla aikuisten miesten ja naisten rinnalla. Palkaksi tyttölapsi sai puolet naisen palkasta ja neljäsosan miehen palkasta.

Koulussa jouduin hyvin usein jos jonkinlaisiin ongelmiin. Naisopettajaa kritisoin, kun hän väitti, että “naiset eivät sovi tuomarin tehtävään, sillä naiset ovat tunne-elämältään epävakaita”. Jouduin rehtorin puheille ”pitkän kieleni vuoksi”.

Kaverini ihmettelivät, miksi minun käteni olivat täynnä naarmuja ja haavoja. En uskaltanut sanoa heille, että olen sipulipellolla töissä. Niinä aikoina häpesin taustaani ja perheeni  köyhyyttä. Työnteko ja opiskelu tuntuikin niin rankalta, että päätin lopettaa opiskelun.

Eräs asia pelotti minua valtavasti: Avioliitto. Pelkäsin, että minusta tulisi teheranilaisen työmiehen vaimo. Avioliitto on Iranissa tytön tärkein elämäntavoite. Oli hyvin tavallista, että peruskoulun jälkeen tyttöjä valmisteltiin avioliittoon. Jotkut onnekkaat (ja varakkaat) pääsivät opiskelemaan yliopistoon mutta se riippui täysin suvun miesten tahtotilasta. Minulla nämä mahdollisuudet olivat täysin nolla.

Perheeni pääsi kiintiöpakolaisena Suomeen 13 vuotta sitten. Savonlinna oli outo kokemus Teheranissa kasvaneelle teinille. Vaikka kaupungin hiljaisuus pelottikin minua, oli Suomessa eläminen iranilaiseen patriarkaattiin tottuneelle tytölle alusta asti voimaannuttavaa. Muistan, kun teininä seisoskelin huoneessani peilin edessä ja sanoin ääneen itselleni: ”Täällähän on ihana olla tyttö”.

Voitte vain kuvitella millaisen vaikutuksen Minna Canth on minuun tehnyt.

Pidetään Minna Canthin hengessä “salonkia” ja ylläpidetään keskustelua. Tasa-arvo ei ole mikään itsenstäänselvyys.

Hyvää tasa-arvon päivää kaikille.

Julkaistu alunperin 10.3.2019 Vihreiden naisten blogissa.

Meillä ei ole Suomessa ollut kykyä käydä rauhallista ja moniulotteista keskustelusta haasteellisista aiheista, joita uskonto- ja maahanmuuttajavähemmistöjen läsnäolon vahvistuminen on tuonut mukanaan. Päinvastoin mykistymme helposti haasteiden edessä tai vaihtoehtoisesti jätämme keskustelukentän ääripäiden hallintaan. Kipeät aiheet ovat muovautuneet tabuiksi, faktoja ei tarjota ja keskimaastoon ei ole asiaa, sillä sovittelijaa ammutaan molemmista ääripäiden poteroista.

Kaiken keskustelemattomuuden ja mielikuviin perustuvien mielipiteiden ristitulen keskellä maassamme on kuitenkin kasvava joukko naisia, joiden ihmisoikeuksia loukataan. Eri ihmiskaupan muodot kuten pakkoavioliitto, vapaudenriiston tunnusmerkit täyttävä toiminta ja kunniaväkivalta ovat täysin vaille huomiota jääneitä uskonto- ja maahanmuuttajavähemmistöihin liitoksissa olevia ilmiöitä. Ongelmiin ja niiden lieveilmiöihin ei puutu kukaan riittävällä tahdolla – ei poliitikot, virkavalta, media, asiantuntijat eikä ihmisoikeusjärjestöt.

Naistenpäivän kunniaksi Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, jossa sukupuolten välistä tasa-arvoa Suomessa hahmotettiin erilaisin tilastoin. Tiedämme, että naispuolisia kansanedustajia valittiin edelliseen eduskuntaan 34 miespuolisia edustajia vähemmän. Tiedämme myös, että naiset tekevät kotitöitä keskimäärin enemmän kuin miehet, tai että naisten keskimääräinen ansio on miehiä pienempi. Karkeimmista tasa-arvoisuuden epäkohdista emme kuitenkaan tiedä yhtään mitään. Meillä ei ole edes alustavaa arviota siitä, kuinka moni nainen kokee maassamme kunniaväkivaltaa, on joutunut naimisiin vasten tahtoaan tai pukeutuu päänsä peittäen muusta kuin omasta valinnastaan. Kukaan ei ole koskaan Suomessa selvittänyt näiden ihmisoikeusrikkmusten laajuutta.

Se, että maahamme rantautuneita ihmisoikeusloukkaustapauksia ei ole kartoitettu, tai että niistä ei puhuta, ei tarkoita, etteikö ongelmia olisi. Hankalien asioiden olemassaolon tunnistaminen ja tunnustaminen ovat ensimmäiset askeleet auttaaksemme uhreiksi joutuvia. Olen itse ihmisoikeusrikkomusten uhri, saan tietooni tai todistan itse yhteisössäni ja työssäni jatkuvasti lukuisia naisiin kohdistuvia ihmisoikeusloukkauksia ja esimerkiksi Haagan viime viikon murhan yrityksissä epäillään olleen kyse kunniaväkivallasta naisia ja lapsia kohtaan. Naisiin kohdistuva ihmisoikeusloukkausilmiö on todellinen.

Yhteiskunnallisesti maahanmuuttaja- ja uskontovähemmistöissä naisiin kohdistuvat ihmisoikeusloukkaukset ovat osa laajempaa ongelmaa. Naisten sorto heijastuu perhe- ja yhteiskuntarakennedynamiikan kautta negatiivisesti maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin sekä heidän osallisuuteen yhteiskunnassa jopa useiden sukupolvien yli. Lieveilmiöiden kierre katkaistaan varmimmin tukemalla tasa-arvoasemaltaan heikoimpia naisia.

Naisiin kohdistuvia ihmisoikeusloukkauksia tulee ehkäistä kouluttamalla eri alojen ammattilaiset tunnistamaan ja puuttumaan esimerkiksi kunniaväkivallan eri muotoihin riittävän aikaisessa vaiheessa. Avaamalla yhteiskunnallisen keskustelun autamme myös väkivallan uhria tunnistamaan väärinkäytöksen tai mahdollisen rikoksen, sillä uhrinkin oikeudentaju saattaa hämärtyä, mikäli pysymme asioista vaiti. Tuomioistuimillamme tulee olla riittävät edellytykset puuttua uudenkaltaisiin rikoksiin sekä riittävä tahto osoittaa, että kunniaan tai alistamiseen liittyviä rikoksia ei sallita ja niistä rankaistaan ankarimman lainkirjaimen mukaan.

Haluan olla osaltani avaamassa vuorovaikutusareenaa maltilliselle ja moniulotteiselle keskustelulle. Haluan päättäjänä puuttua räikeimpiin tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia rikkoviin tekoihin. Hankalimmat asiat tulee ottaa tarkasteluun ensimmäisenä, sillä niiden tuhovoima on merkittävin. Haluan, että Suomesta turvaa hakevat naiset eivät koe täällä turvattomuutta. Haluan esimerkilläni auttaa kunniaväkivallan, alistamisen ja sorron uhkaa kokevia naisia puolustamaan oikeuksiaan. Haluan auttaa koko suomalaista yhteiskuntaa rakentamaan oikeudenmukaisuuteen perustuvia rakenteita, sillä vakaa yhteiskunta on sen jokaisen jäsenen etu.

Attendo, Mehiläinen ja Esperi care – kolme suurta hoiva-alan peluria – ovat olleet rikkomustensa vuoksi valvontaviranomaisen ja oikeutetusti myös median kynsissä. Vuoden vaihteessa Tehy kysyi Attendon vanhusten parissa työskenteleviltä hoitajilta, onko heillä riittävästi aika vastata potilaan tarpeisiin, johon yli 70 % vastanneista vastasi ”ei”. Riittämättömyyden tunne, kiire ja pelko vanhusten hoidon laiminlyönnistä olivat vanhushuollossa työskentelevän hoitajan tavanomaisimpia tunteita. Attendo kuitenkin vetoaa siihen, että heillä on ollut hoitohenkilöstön mitoitus THL:n suositusten mukainen. Eli mikä hommassa mättää? Todellisuudessa kaikki avustavat työt, kuten siivouspalvelut, keittiöpalvelut yms. on laitettu hoitohenkilöstön hoidettavaksi ja yritykset ovat leikanneet näistä avustavista töistä.

On täysin hoitoalan eettisten periaatteiden vastaista, että voiton ja omistaja-arvon maksimointi aiheuttaa suurta kärsimystä hoivapalvelua käyttäneille vanhuksille ja toisaalta myös hoitohenkilöstölle.

 

Hoivapalveluihin osoitetut varat hoivaa tarvitsevaa kohti ovat olleet kuntatasolla keskimäärin laskukannalla. Tämä kielii, että hoiva palveluiden kilpailutuksessa määrää ensisijaisesti hinta. Tällä hetkellä vastuu vanhusten hoivapalvelujen tuottamisesta on kunnilla, jotka kollektiivisesti ovat ostaneet 41 prosenttia hoivapalveluista yksityisiltä firmoilta. Palvelujen ulkoistaminen yksityiselle taholle on kiihtynyt nimenomaan 2010- luvulla. THL:n selvitykset ovat osoittaneet, että mm. henkilöstömitoitukset ovat selkeämpi paremmalla mallilla julkisella sektorilla, kuin yksityisissä hoivafirmoissa. Vanhushuollossa esiin nousseet laiminlyönnit lienevät lähinnä jäävuoren huippu. Jos hallituksen esittämä sote-uudistus tulisi voimaan, on varsin todennäköinen uhkakuva, että laiminlyönnit ovat uusi normaali. Onko markkinaehtoinen sote-malli todella suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden selkäranka?