Vasemmistoliiton jättäytyminen talouden tasapainotussovun ulkopuolelle näyttäytyy epärehelliseltä vaalikikkailulta.
Vasemmistoliitto sanoo sitoutuvansa EU:n finanssipoliittisista säännöistä johtuvaan tasapainotukseen. Nykytiedon valossa tuo tasapainotus tarkoittaa vähintään noin 8 miljardin euron sopeutustarvetta tulevalle vaalikaudelle. Tähän EU-säännöistä seuraavaan euromäärään vasemmistoliitto ei kuitenkaan enää sitoudu, ja jättäytyi siksi yhteissovun ulkopuolelle. Melkoista Schrödingerin sitoutumista: samaan aikaan sitoudutaan, mutta ei kuitenkaan sitouduta.
Talouden tasapainotustarpeesta näyttää liikkuvan varsin erilaisia käsityksiä, erityisesti vasemmistoliiton kannattajien keskuudessa. Näitä tulkintoja olisi hyvä tarkastella kriittisesti – on mahdollista, että puolueen viestintä on vaikuttanut niihin merkittävästi. Tulevan hallituskauden tasapainotustarpeen mittakaava tulee EU:n säännöistä, ei Orpon hallitukselta. Tasapainotustavoite ei myöskään ota kantaa siihen, millä keinoilla tavoite saavutetaan. Tästä esimerkiksi pj Koskela antoi tänään kannattajilleen varsin kyseenalaisen kuvan. Esimerkiksi viime hallituskaudella näiden raamien puitteissa pysyttiin ilman, että pienituloisia kurjistettiin Orpon ja Purran tavoin.
Itse olen peräänkuuluttanut asiantuntijoiden tavoin parlamentaarista taloussopua jo vuosikaudet, ja olen äärimmäisen tyytyväinen, että se vihdoin saatiin aikaan. Parlamentaarinen sopu ei ole mikään yövartijaoikeiston juoni, vaan esimerkiksi Talouspolitiikan arviointineuvosto – jolle vasemmistoliitto tuntuu antavan suurta painoarvoa ainakin kritisoidessaan Orpon hallitusta – on esittänyt parlamentaarista tasapainotussopua jo noin kymmenen vuotta sitten.
Pragmaatikkona minua harmittaa aina, kun keskeinen yhteistyökumppani lukkiutuu dogmaattisuuteen ja idealismiin vain signaloidakseen vastahankaisuutta. Esimerkiksi Vantaa–Keravan hyvinvointialueelle voi tulla katsomaan, miten homma toimii sen jälkeen, kun vihreät yhdessä vasemmistopuolueiden kanssa ottivat vaalivoiton. Talous käännettiin ennätysajassa ylijäämäiseksi samalla, kun asiakastyytyväisyys nousi 2,3:sta 4,1:een. Jonot ovat käytännössä kadonneet, eikä hoitohenkilöstöä ole irtisanottu.
Yhteistyö on korostunut tässäkin – myös porvarilliseen suuntaan – ja kompromisseja on pitänyt tehdä. Mutta tulokset puhukoot puolestaan. Tätä ei olisi saavutettu hyvinvointialueellamme, jos jokin pääpuolue olisi hirttäytynyt idealismiin. Siksi en ymmärrä lainkaan yhteistyökyvyttömyyden ihannointia ja oman ideologisen puhtauden näennäistä korostamista.