Tasan viisi vuotta sitten Suomeen julistettiin koronapandemian takia poikkeusolot ensimmäistä kertaa sotien jälkeen.
Silloin terveydenhuolto joutui venymään äärirajoilleen. Henkilöstö teki ylitöitä uupumuksen partaalla, osastoja täytettiin viimeiseen petipaikkaan asti, ja suojavarusteista oli pulaa. Olimme onnekkaita – terveydenhuolto ei meillä romahtanut. Niissä maissa, joissa terveydenhuollon panostukset olivat olleet pienempiä, järjestelmä romahti ja kuolintapausten määrä oli massiivinen.
Mutta nyt, Orpon hallitus leikkaa tätä samaa terveydenhuoltoa, jonka kantokykyä me jouduimme viisi vuotta sitten suojelemaan täysin poikkeuksellisilla rajoituksilla. Sen sijaan että vahvistaisimme järjestelmää tulevaisuuden varalle, me heikennämme sitä taas.
Viisi vuotta sitten myös hoitajia juhlittiin sankareina. Finlandia-talo valaistiin heidän kunniakseen ja media nosti heidät esiin kriisin etulinjan taistelijoina. Ja kun hoitajat vihdoin saivat sankarillisesta työstään ansaitsemansa palkankorotuksen, kiirehditäänkin säätämään laki, joka estää vastaavat korotukset tulevaisuudessa. Kiitokset ovat kaikuneet tyhjyyteen, ja lupaukset on unohdettu – sankaruudesta tuli hetkellinen juhlanaihe, mutta ei pysyvää arvostusta.
Viisi vuotta sitten me kaikki ymmärsimme, että terveydenhuolto on kriittinen osa kansallista turvallisuutta. Pandemia näytti, että Suomen turvallisuus ei riipu vain sotilaallisesta puolustuskyvystä, vaan myös sairaaloista, lääkäreistä ja hoitajista. Nyt vaalikoneiden perusteella moni puolue on valmis leikkaamaan esimerkiksi juuri terveydenhuollosta puolustustarpeiden kattamiseksi. Ovatko päättäjät todella niin lyhytmuistisia? Mitä hyötyä on vahvasta puolustuksesta, jos kansalaisten terveys ja hoidon saatavuus vaarantuvat jo ennen kriisitilannetta?
On aidosti huolestuttavaa, miten nopeasti meillä on unohtunut, kuinka tärkeä terveydenhuolto tiukan paikan tullessa todella on. Turvallisuutta ei voi rakentaa leikkaamalla perustaa, jonka varassa koko yhteiskunta seisoo. Onko meillä todella näin lyhyt muisti?