Suomessa pitää tehdä valinta: valitsemmeko kansainvälistymisen vai taantumisen tien. Ja tämä valinta pitää tehdä nopeasti.
Suomen heikkenevä väestönkasvu ja ikääntyvä väestörakenne ovat synnyttäneet dramaattisen ongelman työvoiman saatavuudelle ja talouden kestävyydelle. Koko hyvinvointiyhteiskunnan perusta on vaarassa, ellemme saa tänne lisää ihmisiä, jotka kotoutuvat maahamme ja panoksellaan ovat rakentamassa hyvinvointivaltiota myös tuleville sukupolville.
Suomessa pitää nyt tehdä päätös, haluammeko olla ulkomailta tänne muuttaville houkutteleva kohde vai emme. Tällä hetkellä Suomi ei ole aina erityisen houkutteleva maa ja syy tälle löytyy omista toimintamalleistamme ja nihkeästä suhtutumisesta ulkomaiseen väestöön. On aivan turha kuvitella, että voimme jatkaa nihkeinä nurkkapatriootteina ja olla yhtä aikaa kiinnostava työperäisen maahanmuuton kohde. Kiinnostavat kohdemaat – Alankomaat, Sveitsi ja jopa Tanska – ovat aidon kansainvälisiä, jollaiseksi meidänkin pitäisi mielestäni myöskin pyrkiä.
Ja me olemme jo nyt myöhässä asian kanssa. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalta pitäisi pystyä korvaamaan seuraavan hallituskauden aikana kymmenien tuhansien eläköityvien henkilöiden työpanos. Teknologiateollisuus arvio työvoimatarpeen olevan 130 000 uutta osaajaa alle 10 vuoden aikana. Peruskoulusta opintoja jatkavat ikäryhmät ovat niin pieniä, ettei ne riitä kattamaan edes näiden kahden alan tarpeita. Kansainvälisen työvoiman houkuttelemiseksi on käärittävä hihat välittömästi ja ryhdyttävä hommiin.
Naiivi ei saa kuitenkaan olla. Maahanmuutolla on lieveilmiöitä. Samalla kun houkuttelemme tänne lisää ihmisiä rakentamaan yhteiskuntaamme, on meidän pidettävä huoli siitä, että tänne tulijat todella saadaan nopeasti osaksi toimivaa yhteiskuntaa. Alueelliseen eriytymiseen, rinnakkaisyhteiskuntien syntymiseen, ihmiskauppaan tai muihin lieveilmiöihin on puututtava aivan eri otteella kuin tähän asti on tehty. Lieveilmiöiden ennaltaehkäisy on sekin vetovoimatekijä. Työnteko ja koulunkäynti ovat parasta kotoutumispolitiikkaa ja onkin käsittämätöntä, ettei tänne tulevilla aina ole niihin oikeutta.
Suomeen tullaan myös eri lähtökohdista ja on päivänselvää, että meillä on oltava erilaiset välineet erilaisten ihmisten kotouttamiseksi. Esimerkiksi neljää kieltä puhuva, yritysjohtoon rekrytoitu henkilö perheineen tarvitsee aivan erilaista tukea kuin vaikkapa itse tarvitsin 16-vuotiaana kielitaidottomana pakolaisena. Nykymallissa erilaisia tarpeita ei huomioida ollenkaan riittävästi.
Ongelma on myös se, että virkakoneisto yrittää samoilla työkaluilla yhtä aikaa toteuttaa kahta vastakkaista tavoitetta: torjua osaa tänne suuntautuvasta muuttoliikenteestä ja samalla pyrkiä tekemään osasta muuttoliikenteestä mahdollisimman sujuvaa. Jompikumpi tavoite kärsii varmuudella.
Suomen pitää huolehtia siitä, että tänne muuttaneilla on maahantulon syystä riippumatta parhaat mahdollisuudet työllistyä ja tulla osaksi yhteiskuntaamme. Koulutus ja kielen oppiminen ovat avaintekijöitä, minkä lisäksi meidän on varmistettava, ettei maahanmuuttajan esteenä ole yhtään keinotekoista jarrua, joka hidastaa tai vaikeuttaa sopeutumista uuteen kotimaahan.