Minun vanhempani ovat molemmat Afganistanista ja joskus 80-luvulla pakenivat sotaa Iraniin. Minä olen syntynyt Iranin pääkaupungissa, Teheranissa ja sieltä 13 vuotta sitten muutin kiintiöpakolaisena Suomeen. Suomeen muutettiin äitini ja sisarusteni kanssa. Tänne muutto oli perheelleni todella iloinen asiaa, sillä se merkitsi meille turvallisuutta ja normaalia
elämää. Minun esimerkiksi ei pitänyt enää olla lapsityöläinen ja sain mahdollisuuden keskittyä opiskeluun ja elää kuten tavallinen teini-ikäinen tyttö. Muutto Suomeen oli kuitenkin pelottava asia minulle. Minua pelotti se, että jouduin jättämään kaiken taakseni ja aloitin uuden elämän maassa, josta en tiennyt mitään muuta kuin sen, että se on Nokian maa. Kuten monelle muullekin maahanmuuttajalle pahin shokki minulle oli Suomen sää ja lakritsin syöminen. Mutta äkkiä sopeuduin ympäristöön, sillä tässä maassa on todella paljon arvokkaita asioita, jotka lämmittävät sydäntä.
Minun kohdalla asiat oli suunniteltu kotouttamisen osalta tosi hyvin, koska varsinainen kotouttamisen prosessi alkoi jo ennen kuin tulin Suomeen. Meille tuli Teheraniin viranomainen, joka kertoi suomalaisesta yhteiskunnasta, tasa-arvosta ja naisen asemasta. Kiintiöpaikolaisuuden ansiosta kotouttaminen alkoi minun perheeni kohdalla heti ensimmäisenä päivänä, kun saavuimme Suomeen. Suomen kielen intensiivikurssi alkoi heti ja äkkiähän minä ja minun muut sisarukseni olimme opiskelemassa muiden suomalaisten lasten kanssa. Koulun jälkeen opiskelin lähihoitajaksi ja myöhemmin terveydenhoitajaksi. Tällä hetkellä työskentelen vastaanottokeskuksessa terveydenhoitajana ja työ ohella toimin aktiivisesti naisjärjestötoiminnoissa ja Vantaan kaupungin luottamustehtävissä.
Elämä täällä Suomessa patriarkaaliseen yhteiskuntaan tottuneelle nuorelle tytölle oli alusta alkaen voimaannuttavaa. Muistan edelleen, että teini-ikäisenä seisoskelin huoneessani peilin edessä ja sanoin ääneen itselleni: ”Täällähän on ihana olla tyttö”. Täällä on ihana olla tyttö, sillä ihmiset vaalivat tasa-arvoa ja suomalaiset ovat vuosikausia tehneet sinnikkäästi töitä tasa-arvon eteen. Täällä on ihana olla tyttö, koska ei tarvitse sukupuolensa takia kokea sortoa ja haaveilla esimerkiksi opiskelusta. Vaikka Suomessa tasa-arvon eteen on tehty sinnikkäästi työtä, täälläkin tapahtuu paljon törkeitä ihmisoikeusrikkomuksia suljettujen ovien takana. Etenkin vähemmistöryhmissä tapahtuvat ihmisoikeusloukkaukset jäävät usein muulta yhteiskunnalta piiloon. Rikoksen tunnusmerkit täyttävä sorto tyttöjä kohtaan on yhteiskunnallisella tasolla tuttu vain teoreettisena ilmiönä. Tyttöihin kohdistuvaa sortoa ei usein osata tunnistaa tai sortoon ei puututa riittävän ajoissa.
Monissa etnisten ja vähemmistöuskontojen ryhmissä syrjitään tyttöjä systemaattisesti nimenomaan sukupuolen takia. Vähemmistöyhteisöissä tyttöihin kohdistuva sorto ilmenee esimerkiksi pakkoavioliittona, sukupuolielimien silpomisena ja kunniaväkivaltana. Patriarkaalisilla arvoilla on hallitseva rooli yhteisöjen ilmapiirissä ja monia ihmisoikeusrikkomuksia saatetaan perustella kulttuurisilla ja uskonnollisilla syillä. Tapakulttuurin tai uskonnollisten perusteluiden ei voida sallia menevän ihmisoikeuksien tai Suomen lain edelle.
Sorto ja syrjintä eivät johdu aina yhteiskunnallisista rakenteista vaan se on usein myös vähemmistöyhteisöjen sisältä kumpuavaa. Esimerkiksi naisten itsemääräämisoikeus ja päätäntävalta omasta kehostaan ja elämästään eivät aina ole yksiselitteisesti taattuja oikeuksia vähemmistöyhteisöissä. Pyrin edistämään maahanmuuttajanaisten asemaa nimenomaisesti yhteisöjen sisältä, sillä vakavat naisiin kohdistuvat ongelmat eivät ratkea ilman vähemmistöyhteisöjen jäsenten tahtotilan muutosta. Olen toiminnallani onnistunut aktivoimaan lukuisia maahanmuuttajia puuttumaan yhteisöidensä epäkohtiin. Olen vakuuttunut, että miten laajemmin viestimme pääsee leviämään, sitä paremmin voimme aiheuttaa murroksen patriarkaatin kitkemiseksi. Uskon, että meissä maahanmuuttajissa etenkin maahanmuuttajanaisissa on paljon käyttämätöntä potentiaalia. Miksi heittää voimavarojamme hukkaan?
Kuten on tutkimuksissa todettua, maahanmuuttajien, erityisesti konfliktialueilta tulleiden työttömyys on pitkään ollut korkeammalla tasolla kuin kantasuomalaisten. Maahanmuuttajanaisten työmarkkina-asema on miehiä heikompi lähes kaikissa maahanmuuttajaryhmissä. Lisäksi työllistyminen pakolaistaustaisilla näyttää kuitenkin erityisen vaikealta. Maahanmuuttajien kotouttamisprosessin on oltava nopea ja tehokas, jotta maahanmuuttaja ei jämähdä paikoilleen pitkiksi ajoiksi. Kotouttamisen alkuvaiheeseen panostaminen ehkäisee samalla mahdollisesta syrjäytymisestä syntyviä ongelmia ja vähentää siten kustannuksia tulevaisuudessa.
Suureksi ongelmaksi koen, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vahvistaminen kotouttamispalveluissa unohdettu. Monen maahanmuuttajanaisen kohdalla ongelmana on usein se, että kodin ja lastenhoito on vain naisten vastuulla. Naisille ei tarjota sellaista mahdollisuutta, että he saisivat apua lastenhoitoon ja he itse pääsisivät opiskelemaan. Monissa kulttuureissa se on naisen oma ongelma, miten hän onnistuu järjestämään asiat ja hoitamaan kodin sekä lapset. Tilanne on niin, että kotona lapsia hoitavat naiset jäävät syrjään virallisista kotoutumispalveluista. He saattavat olla eristyksissä yhteiskunnasta monta vuotta, jolloin suomen kielen taito ja yhteiskunnassa toimimisen valmiudet eivät kehity. Tilanteet vahvistavat naisten epätasa-arvoista asemaa ja luovat rakenteen, jossa syrjäytymisen malli siirtyy vanhemmilta lapsille. Perheen lapset joutuvat ottamaan aikuiselle kuuluvaa vastuuta, mikä hidastaa heidän omaa tasapainoista kotoutumistaan uuteen maahan.Varhaiskasvatuksen pitää uudistaa niin, että maahanmuuttajanaisten on mahdollista saada yhteiskunnallista tukea lasten hoitoon ja samalla itse pääsee vaikka opiskelemaan ja löytämään paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Jos maahanmuuttajaäiti on hyvin integroitunut, se tavallaan heijastuu positiivisesti koko perheen, etenkin lasten kotoutumiseen ja integrointiin.
Vähemmistöyhteisöissä ilmeneviin tyttöihin kohdistuviin ihmisoikeusongelmiin ei ole Suomessa pureuduttu riittävästi. Esimerkiksi kotouttamispalveluissa pitää tuoda selkeämmin ilmi Suomen lainsäädännön, uskonnonvapauden, tasa-arvon ja yhteiskunnan toiminnan periaatteita. On tärkeää, että maahanmuuttajat saavat kulttuurista ja sosiaalista kotoutusta kielen opetuksen ohella. Lisäksi viranomaissektorin koulutukseen on panostettava, jotta tyttöihin kohdistuva sorto tunnistetaan helpommin. Kotouttamispalveluissa resurssit on kohdistettava matalan kynnyksen ja ns. yhden luukun periaatteella toimivaan palvelumuotoon, josta maahanmuuttajat voisivat kysyä heitä askarruttavia asioita, sillä etenkin maahanmuuttajanaisen on vaikeaa tunnistaa omia tarpeitaan. Maahanmuuttajien kotoutuminen helpottuu, kun he löytävät kotoutumista, kielikoulutusta, työllistymistä ja yrittäjyyttä tukevat palvelut saman katon alta. Tällä hetkellä maahanmuuttajille ja heitä palkkaaville työnantajille suunnatut palvelut ovat liian hajallaan eri virastoissa. Mielestäni siis kotouttamispalveluihin pitää panostaa ja maahanmuuttopolitiikan pitää olla tulevaisuuteen katsova, tällä tavoin pystytään vähentämään yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia ja ehkäisemään lieveilmiöitä.