Maahanmuuttaja voi olla toiselle maahanmuuttajalle susi

Viime aikainen Al-Taeen kirjoituksista noussut some-kohu on ollut ikävä ja hämmästyttävä. Kohussa hämmästyttävää on ollut se, että Husseinilla oli näin absurdi ja radikaali ajatusmaailma varsin kypsällä iällä, mistä hän on kuitenkin sanojensa mukaan onnistunut irtautumaan. Olen al-Taeen kanssa keskustellut pari kertaa, mutta häntä en muuten tunne. ”Rauhan Taen” mielipidekirjoituksiin olen kuitenkin tutustunut. Kirjoitusten osalta hänen arvonsa vastaa myös minun arvomaailmaani. Pidän erittäin tärkeänä sitä, että Al-Taee on ottanut kantaa nuorten radikalisoitumiseen ja vaatinut pitkäjänteistä ja vakaata budjetointia radikalisoitumisen ennaltaehkäisevään työhön.

Vaikka al-Taeen loukkaavat lausunnot ovatkin ikäviä, ne antavat mahdollisuuden keskustella myös rasismin vaietummasta puolesta, jossa rasismiin syyllistyy maahanmuuttaja. Pahimmillaan pakolainen on pakolaiselle susi. Myös maahanmuuttajayhteisöissä tarvitaan pitkäjänteistä ja vakaata rasismin vastaista työtä.

Kun rasismista puhutaan, on todella tärkeätä, ettei keskustelu rajoitu kantaväestön harjoittamaan rasismiin maahanmuuttajia kohtaan. Maahanmuuttajat ovat heterogeeninen ryhmä. Tulee pitää mielessä, että useista kymmenistä maista tänne tulleita ihmisiä yhdistää monesti ainoastaan maahanmuuttajuus, pakolaisuus tai turvapaikanhakijuus – yhteiskunnallinen status.

Maahanmuuttajat ovat rasistisia aivan samoista syistä kuin kantasuomalainen on rasisti joitakin maahanmuuttajia kohtaan. Syitä voidaan hakea esimerkiksi siitä, että lähtömaiden tasa-arvo ei ole samalla linjalla kuin tasa-arvo Suomessa. Lisäksi lukutaidottomuus, huono-osaisuus, juurettomuus ym. voivat olla juurisyitä ihmisten rasistisiin asenteisiin.  Esimerkiksi minun kotimaassani Afganistanissa rasismista ei puhuta samalla tavalla kuin Suomessa puhutaan. Siellä mm. rotuvihan sekä shiijojen ja sunnien vastakkainasettelu onkin kärjistynyt jopa joukkoteloituksiin.

Muslimitkaan eivät ole homogeeninen ryhmä. Itse asiassa muslimi voi ihan hyvin olla rasisti toiselle muslimille. Esimerkiksi niissä muslimiyhteisöissä, joissa on heimokulttuurin vahva jalanjälki, ei suvaita ”vääränlaisia ihmisiä”, vaikka kyseessä olisikin muslimi. Heimokulttuurin normisto ja kulttuurilliset koodit ovat monimutkaisia ja syvälle juurtuneita käyttäytymistä määrittäviä tekijöitä.

Rasismi, jota joissakin maahanmuuttajayhteisöissä harjoitetaan muistuttaa radikalismissaan jopa etnonationalismia. Lisäksi esimerkiksi homoviha tai rasismi tummaihoisia kohtaan on huomattavasti karkeampaa maahanmuuttajien keskuudessa, kuin valtaväestön keskuudessa. Työssäni vastaanottokeskuksessa olen todistanut, kuinka afrikkalaistaustaisiin työntekijöihin kohdistuu erittäin rasistisia ja vihamielisiä solvauksia heidän etnisyytensä vuoksi. Samoin shiia- ja sunnitaustaisten turvapaikanhakijoiden välillä on väkivaltaisuuteen eskaloituvia kiistoja.

Rasismi määrittää vahvasti myös maahanmuuttajan henkilökohtaista elinpiiriä. Homoseksuaalisuutta halveksutaan ja homoseksuaalisuus on kaappiin jäävä tabu, sillä paljastunut tieto häpeälliseksi katsotusta seksuaalisesta suuntautumisesta voi olla hengenvaarallinen. Väärän seurustelukumppanin valinnasta on pahoinpidelty sairaalakuntoon ja kumppani on hyväksytty vasta, kun kumppanin lähtömaa ja etnisyys on ollut lähipiirin hyväksymä.

Mielestäni on virhe ajatella, että korjausliikkeitä on tehtävä vain ja ainoastaan valtaväestön keskuudessa, kun puhutaan rasismista, seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja solidaarisuudesta. Tästä al-Taeen julkisuuteen paljastuneet julkaisut ovat erinomainen esimerkki.

Koulutus on Suomen tärkein ”luonnonvara”

 

Puolueeni tavoin haluan olla korjaamassa välittömästi edellisen hallituksen koulutukseen kohdistuneet vajaan miljardin leikkaukset seuraavalla vaalikaudella. Pidemmällä tähtäimellä koulutuksen määrärahat tulee palauttaa vähintäänkin 2011 hallituskaudesta alkaneita leikkauksia edeltävälle tasolle. Kannatan myös toisen asteen maksuttomuutta ja maksuttomuuden myötä oppivelvollisuuden laajentamista toiselle asteelle. Taloudelliset realiteetit huomioiden ei ehkä ole mahdollista laajentaa maksuttomuutta varhaiskasvatukseen vielä ensi vaalikaudella, mutta askelmerkit sinne tulee asettaa jo nyt. Koulutuksesta leikkaaminen on ollut lyhytnäköistä ja opportunistista politiikkaa. Lisäresurssit koulutukseen parantavat maamme kilpailukykyä, vähentävät syrjäytymiselle altistumista ja edistävät mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Täysin käsittämätön osa koulutusleikkauksista on ollut ammattikoulureformi. Ammattikoulujen leikkauksia ja opetusuudistusta olen seurannut pettyneenä. Toimenpiteet ovat täysin oikeutetusti saaneet kritiikkiä niin oppilailta, opettajilta kuin työharjoitteluun rekrytoivilta työnantajiltakin. Olen itse suorittanut ammattikoulussa lähihoitajan tutkinnon ja seurannut etenkin tämän koulutuslinjan uudistuksia. On täysin vastuutonta, että opetusvelvoite on sysätty työharjoittelupaikan tarjoaville hoitolaitoksille ja siellä täystyöllistetyille hoitajille. Samalla kun vastuuta on siirretty harjoittelupaikoille, on ammattikoulut vapautettu harjoituspaikoille maksettavista kulukorvauksista, mikä puolestaan heikentää harjoituspaikkojen löytymistä. On kestämätöntä, että maassamme on huutava resurssipula usealla ammattikoulutason osaamista vaativalla alalla (kuten juuri esimerkiksi hoito- ja hoiva-alalla), mutta leikkauksien ja rakenneuudistusten myötä ammattikoulusta valmistuu – jos valmistuu – ammattitaidottomia tutkinnon suorittajia.

Laskutrendissä olevista oppimistuloksista ja etenkin kasvavista oppimiseroista tulee olla huolissaan. On huolestuttavaa, jos peruskoulustamme suoriutuu oppilaita, joilla perustaidot kuten lukutaito eivät ole riittävällä tasolla. Olen keskustellut useiden luokanopettajien kanssa ja saanut kuulla, miten opettajien lisääntyneet velvollisuudet yhdistettyinä ryhmäkokojen kasvuun eivät ainakaan paranna mahdollisuuksia antaa laadukasta opetusta ja huomioida kaikkia riittävästi. Ryhmäkokojen maksimimitoituksen kirjaaminen lakiin lienee tehokkain poliittinen keino turvata tasavertaisemmat edellytykset riittävän laadukkaan ja yksilöllisen opetuksen turvaamiseksi.

Kohti todellista uskonnonvapautta

Osallistuin Helsingin seudun vapaa-ajattelijat ry:n vaalipaneeliin. Aihe on minulle läheinen, sillä olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni teokraattisessa, islamistisessa valtiossa, jossa uskonto ja politiikka ovat toisistaan erottamattomat. Ylintä valtaa synnyinmaassani Iranissa pitää papisto ja lainsäädäntö pohjautuu Koraanin oppeihin.

Paneelissa keskusteltiin suomalaisen lainsäädännön ja uskonnon yhteydestä. Suomessa lainsäädäntö takaa uskonnonvapauden, mutta lainsäädäntö on kuitenkin monessa asiassa ristiriitainen. Uskonnonvapaus voidaan erottaa positiiviseen ja negatiiviseen uskonnonvapauteen. Positiivinen uskonnonvapaus eli vapaus harjoittaa haluamaansa uskontoa toteutuu Suomessa tyydyttävästi. Negatiivisen vapauden – eli vapauden olla harjoittamatta uskontoa – suhteen meillä on ongelmia. Joskus nämä kaksi ulottuvuutta ovat lisäksi ristiriidassa. Tästä esimerkkinä toimii Suomen oikeuskäytännön sallimma uskontoperusteinen poikien ympärileikkaus. Leikkausta puolustetaan vanhempien positiivisella uskonnonvapaudella harjoittaa uskontoonsa kuuluvaa riittiä. Toisaalta ympärileikkaus loukkaa (ruumiillisen koskemattomuuden lisäksi) lapsen negatiivista uskonnonvapautta, sillä lapsi kantaa uskontokunnan merkkiä kehossaan läpi elämänsä.

Suomessa perustuslaki määrittää tasa-vertaisuuden sekä vakaumusten osalta ihmisten oikeudet. Suurimmat ongelmat liittyvätkin vakaumusten tasa-arvoon. Kahdella valtion kirkkokunnalla on lainsäädännöllinen erityisasema, joka heijastuu etenkin negatiivisen uskonnonvapauden ongelmina yhteiskunnassamme. Suomalainen veronmaksaja tukee ilman valinnanvapautta esimerkiksi yleisradiosta säätävän lain perusteella kristillistä hartausohjelmaa. Lisäksi valtio tukee näitä kahta valtionkirkkokuntaa avustuksin. Koululakimme säätää myös erillisesti ev.lut- ja ortodoksisen kirkkokunnan osalta.

Valtionkirkko on vahvasti lainsäädäntöön kytkeytynyt instituutio, jota on hankala yhdellä eduskuntavaalikaudella korjata. Korjaustoimenpiteet voidaan aloittaa vakavaa juopaa yhteiskuntaamme tuottavien ongelmien ratkomisella. Näistä poikien ympärileikkauksen kieltävä lainsäädäntö olisi erillislailla toteutettavissa oleva toimenpide. Lapsemme koulussa jakava oman uskonnon opetus pitäisi lakkauttaa ja siirtyä kohti yhteistä uskontohistoria- ja elämänkatsomustiedettä. Ensimmäinen askel on tehdä elämänkatsomusaineesta vapaasti valittava myös uskontokuntiin kuuluville oppilaille – nyt valinnanvapaus on vain uskontokuntaan kuulumattomilla.