Vastavalittu hallitus on päättänyt kattaa – katsontakannasta riippuen – menot tai investoinnit myymällä valtion omaisuutta. Valtion omaisuutta ollaan laittamassa niin sanotusti lihoiksi noin kolme miljardia. Tästä kolmen miljardin myyntipotista valtaosa, 2,5 miljardia, tulee kohdistumaan valtion yhtiöomistuksiin, joita sillä on 66 yhtiössä. Erityishuomio tulee olemaan valtion pörssilistatuissa ns. sijoittajaintressiyhtiöissä. Näiden yhtiöiden omistusten ainoa tehtävä on tuottaa valtiolle tuloja eikä omistuksilla ole strategista merkitystä tai yhtiöillä muuta valtiollista erityistehtävää. Jokainen suomalainen omistaa pörssiyhtiöitä valtion kautta lähes 5000 eurolla ja nyt valtion yhteensä 27 miljardin omistuspottia ollaan supistamassa.
Myytävien yhtiöomaisuuserien suuruusluokan lisäksi muuta konkretiaa omaisuuden myynnistä ei ole hallitusohjelmassa kerrottu. Tosin se on kerrottu, että konkretiaa kuten aikataulua ei ole olemassa (s. 191). Ennen kuin hallituksella on eurot käytettävissään yhteiskunnallisiin kokeiluihin ja kertaluonteisiin investointeihin (s. 185) hallituksen tulee tehdä päätöksiä vielä myytävistä omaisuuseristä, myyntien ajankohdasta ja aikataulusta sekä muista toteutukseen liittyvistä asioista.
Konkretian puute omaisuusmyyntien toteutuksessa herättää epäilyksiä ja kysymyksiä, mutta toisaalta mahdollistaa luovienkin ratkaisuiden pohtimisen. Yksi vaihtoehto voisi olla valtion riskisijoitusomaisuutta hallinnoivan sijoitusyhtiö Solidiumin aseman kokonaisvaltainen uudelleenarviointi. Tämä on paikallaan etenkin siinä todennäköisimmässä vaihtoehdossa, jossa omaisuusmyynnit todella kohdistuvat sijoitusintressiyhtiöihin. Valtion suorien pörssiosakeomistusten arvo on lähes 20 miljardia ja loput, n. 7,5 miljardia, hallinnoidaan Solidiumin kautta. Solidiumin salkku sisältää 13 eri suomalaisen Helsingin pörssissä kaupankäyntikohteena olevan yhtiön osakkeita.
Solidium perustettiin vuonna 2008 tehtävänään suomalaisomistuksen vahvistaminen ja vakauttaminen pörssimme merkittävissä yhtiöissä. Hallituksen suunnittelema yhtiöomaisuuden myynti on puolestaan täysin ristiriidassa Solidiumin tehtävän kanssa – kohdistui myynnit sitten Solidiumin tai valtionkonttorin hallinnoimiin omistuksiin. Solidiumin asema itsenäisenä, lainamandaatilla varustettuna, valtio-omistuksista vastaavana yhtiönä on myös parlamentaarisesti kyseenalainen, sillä omistusohjausta tekevät parlamentaarisen prosessin ulkopuolelta valitut henkilöt. Solidiumin historia ei myöskään ole ollut osakekaupankäynnin osalta erityisen loistelias ja sitä vaivaa kaikki aktiivisen sijoittamisen sudenkuopat: kulut ovat korkeat, aktiivisuus on näennäistä eikä tuotto juuri eroa länsipörssien indekseistä. Politiikkakin on kytkeytynyt kaupankäyntiin mm. Rautaruukin, Talvivaaran ja Kemiran kohdalla.
Todellinen tarve valtion sijoitusyhtiölle tulisi kyseenalaistaa etenkin nyt, kun talouspolitiikassamme tehdään kauaskantoinen linjaus valtiovetoiseen yhtiöomistukseen. Vaikka valtio päättäisikin myydä kaupallisesti strategisia yhtiöomistuksia (esimerkiksi Nestettä, Fortumia tai Finnairia), mikä lienee jokseenkin epätodennäköisempi vaihtoehto Caruna-mörköjen edelleen kummitellessa joidenkin ministereiden painolastina, tulee silti kysyä, onko valtion tehtävä hakea tuottoa osakeriskillä vaiko vain yksinkertaisesti turvata liiketoiminnan edellytykset ja edistää rahoitusmarkkinoidemme vakautta järkevällä talouspolitiikalla. Ja vaikka päätyisimmekin valitsemaan valtiovetoisen sijoitusintressiomistuksen, olisi paikallaan pohtia, voisimmeko tehdä tämän tehotonta sijoitusyhtiötä tehokkaammin ja demokraattisemmin. Nämä pohdinnat asettavat kysymysmerkkejä Solidiumin nykyiselle asemalle. Valtion sijoitusomistajuus ei ole itsearvoisesti hyvä tai huono asia. Norjan öljyrahasto on paras esimerkki siitä, miten valtio voi systemaattisella omistamisella turvata tulevaisuutensa.
Solidiumin olemassaololle on ollut hankala löytää järkevää perustelua sen elinkaaren aikana. Jos Rinteen hallituksen omaisuusmyynnit kohdistuvat Solidiumin sijoitusintressiyhtiöihin, tulee Solidiumin hallinnoitava varallisuus pienenemään merkittävästi – suurimmillaan jopa kolmanneksella. Tällöin yhtiö joutuu joka tapauksessa tekemään sopeutuksia, sillä kulujen suhde hallinnoitavaan omaisuuteen tai potentiaalisiin tuottoihin nähden ei ole mitenkään perusteltavissa. Valtiovetoista sijoitustoimintaa voisi nähdäkseni tehdä Solidiumia tehokkaammin ja demokraattisemmin esimerkiksi ministeriohjauksella Valtioneuvoston Kansliasta tai vaikka Suomen Pankista eduskunnan nimittämällä komitealla.