Kirjoitus on julkaistu Vantaan sanomissa 15.2.2025.
Ehdokas Carola Bäckström (r.) esitti mielipidekirjoituksessaan mittavan määrän täysin virheellisiä tulkintoja kommentoidessaan näkemyksiäni ruotsin kielen pakolliseen opetukseen liittyen.
Ensinnäkin en ole esittänyt kouluruotsin lakkautusta, kuten kirjoittaja väittää. Olen esittänyt luopumista ruotsin pakollisuudesta. Ruotsi on ainoa pakollinen aine suomea äidinkielenään puhuville peruskoulusta, toiselle astelle ja korkeakouluun saakka. Millään muulla kielellä – kuten englannilla tai äidinkielellä – saati muilla aineilla ei ole tällaista erityisasemaa.
Näkemykselleni ruotsin kielen erityisasemasta luopumiselle on painavat tilastolliset perusteet. Ruotsia opiskelleista vain 15 prosenttia kertoo osaavansa ruotsia. Kun 85 prosenttia ei nykymallilla opi puhumaan ruotsia sujuvasti, on syytä pohtia, kuinka järkevä yhteiskunnallinen panostus ruotsin pakollinen opetus jokaiselle oppilaalle kaikilla kouluasteilla oikeasti on – etenkin, kun muidenkin kielten osaaminen on ollut heikkenevällä trendillä. Kenties voisimme tehdä jotain toisin ja miettiä, miten saisimme panostukset tuottamaan todellisia tuloksia?
Bäckström vetoaa etenkin yksilölle koituviin hyötyihin, mutta kun 85 prosenttia ruotsia opiskelleista ei kieltä osaa, he eivät myöskään saa kielen mukanaan tuomia hyötyjä. Kuten totean some-postauksessani, johon kirjoittaja viittasi, on kiistatonta, että ruotsin taidosta on hyötyä. Ongelma onkin siinä, että mittavalle enemmistölle nämä hyödyt eivät realisoidu.
Pakollisuuden ja panostusten lisääminen ei ole korjannut tätä ongelmaa. Ehkä esimerkiksi kannustimet ja valinnaisuus voisivat ylipäätään parantaa kielten osaamista.
Kirjoittaja vetoaa myös muun muassa siihen, että pohjoismaisen yhteistyön kieli on ruotsi. Tämä ei ole uskottavaa omien kokemuksieni ja suomalaisten osaamistilastojen perusteella. Esimerkiksi Vantaan seminaarit muissa Pohjoismaissa, joihin olen osallistunut, on hoidettu yksinomaan englanniksi. Samoin toimii yrityselämäkin lähes poikkeuksetta.
Kirjoittaja myös väittää, että näkemykseni perusteella voisi päätellä, etteivät muut puolueet puolusta ruotsinkielisten asioita. Se ei pidä paikkaansa: totesin some-mielipiteessäni myös aivan yksiselitteisesti, että puolustan ruotsinkielisten perustuslaillista oikeutta saada palveluita äidinkielellään. Ruotsinkielen opetus ei myöskään ole millään tavalla Vantaan päätösasia, kuten kirjoittaja antaa ainakin välillisesti ymmärtää.
Kyse vain ja ainoastaan siitä, että nykyiset pakollisuuteen perustuvat oppimistulokset todistetusti eivät palvele ketään – eivät heitä, joiden olisi tarkoitus oppia uusia kieliä, eivätkä heitä, joiden perustuslailliset kielioikeudet on tarkoitus turvata.
Lisäksi olen todennut, että näkemykseni pakollisuuden tarpeesta edustaa puolueestani poikkeavaa linjaa, vaikka toki toivoisinkin oman sekä muiden puolueiden ryhtyvän myös miettimään, onko nykymalli aidosti järkevä.
Niin juuri, kielen pakollisuus monissa tapauksissa jopa heikentää lasten halua oppia sitä.
Ja kun olen yrittänyt keskustella työasioissa ruotsalaisten kanssa, he parin ensimmäisen sanomani lauseen jälkeen ehdottivat jatkamista englanniksi. Kas kun olen oppinut ruotsin koulussa ja sen puhumisen kesätöissä eläkeikäisten saaristolaisten, kanssa. Eli suomenruotsin murteeni on kotoisin saaristosta. Riikinruotsalaisille se tuottaa päänsärkyä.
Hupaisaa tai oikeastaan säälittävää, kuinka samat väsyneet argumentit ruotsin kielen ihanuudesta jatkavat yhä eloaan suomenruotsalaisten sumeissa päissä. Tawasolia kompaten, muistini mukaan ei kukaan ole vastustanut ruotsin opetusta sinänsä, sitä haluaville tai siitä mielestään hyötyville. Pointti on opetuksen PAKOLLISUUS, sille suurelle suomalaisten enemmistölle, jolle ko kieli on yhdentekevä tai suorastaan vastenmielinen, eikä todennäköisesti tule siitä koskaan hyötymään. Montakohan kertaa tämä yksinkertainen asia täytyy vielä toistaa tuolle paremmalle väelle?