Eilen vietettiin kansainvälistä luonnon monimuotoisuuden päivää. Valitettavasti päivän tunnelma ei ollut erityisen juhlallinen. Luonnon monimuotoisuus kaventuu koko ajan kaikkialla maapallolla, eliölajeja katoaa joukkosukupuuton myötä ennen näkemätöntä tahtia ja ympäristökatastrofit seuraavat toisiaan.
Vaikka kuluva vuosi ei ole vielä edes lähelläkään puoltaväliä, olemme käyttäneet laskennallisesti arviolta jo noin 60 % maapallon vuotuisesta resurssikantokyvystä. Suomen laskennalliset luontoresurssit kulutettiin jo puolitoista kuukautta sitten. Me ihmiset elämme planeetallamme jatkuvasti noin puolitoista kertaa yli resurssiemme. Suomen n. 5 % taloudellinen kestävyysvaje tuntuu luontoresurssien käytöllä laskettuun 75 % ekologiseen kestävyysvajeeseen nähden hyvin merkityksettömältä. Taloudellinen kestävyysvajeemme olisi n. 145 miljardia euroa vuodessa, jos eläisimme Suomessa samoin rahallisesti yli varojen kuin teemme luontoresurssien kanssa. Vaikka rinnastus on yksiuloitteisuudessaan naiivi, auttaa se hahmottamaan kestämättömyyden suuruusluokkaa.
Meneillään oleva lajien massasukupuutto vähentää erittäin haitallisesti maapallon diversiteettiä. Lajeja kuolee sukupuuttoon jopa 100 kertaisella nopeudella normaaliin verrattuna. Lajien sukupuutoilla on puolestaan niin ekologisia, sosiaalisia kuin taloudellisiakin haittoja. Suomessakin viimeisin lajien uhanalaisuusarviointi kasvatti uhanalaisten lajien lukumäärää 420 lajilla. Suomessakaan ei siis huolestuttavaa uhanalaistumiskehitystä ole saatu katkaistua. Alueellista sukupuuttoakin on meillä koettu 300 eliölajin osalta eliölajien tutkimushistorian aikana.
Luontokato, massasukupuutot ja ylikulutus ovat jääneet ilmastonmuutoskeskustelun varjoon. Kriiseinä ne ovat kuitenkin tismalleen yhtä vakavia. Lisäksi ilmastonmuutos ja diversiteetin kapeneminen ovat myös ikävästi toisiinsa kietoutuneita siten, että ne ruokkivat sekä toisiaan että itse itseään. Päätöksenteon kannalta merkittävin yhteinen tekijä näille kaikille on kuitenkin se, että tuhovoiman ennen näkemättömän vauhdin on saanut aikaan ihmistoiminta. Siten myös ihmistoiminnan vaikutusten torjumisessa on avain kriisin pysäyttämiseksi.
Ympäristö-, ilmasto- ja eliötutkijat ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että nykykehitys on huolestuttava, ihmistoiminnan kiihdyttämä ja sitä tulisi pystyä hillitsemään kaikin mahdollisin keinoin. On äärimmäisen surullista, että meillä Suomessakin on tahoja, jotka leimaavat ihmisten aiheuttaman luontokadon ja ympäristö- ja ilmastoongelmat lähinnä muita maita koskettaviksi ja muiden maiden syyksi – jotkut jopa totaaliseksi huuhaaksi. Yllä kuvatun kaltaisten äärimmäisen ikävien tosiasioiden julkituominen ja torjuntatoimenpiteisiin pyrkiminen julistetaan ”kiilusilmäiseksi ilmastopolitiikaksi” tai ”hysteriaksi”. Tällaiset tahot onnistuivat jopa taannoin linkittämään luontokatoa aiheuttava vieraslajien leviämisenkin humanitääriseen maahanmuuttoon – kaiken lisäksi hyvin halventavasti.
Luontokadon, sukupuuttoaaltojen ja resurssiylikulutuksen negatiivinen kehityskulku on kuitenkin edelleen taitettavissa. Meidän tulee esimerkiksi varmistaa, ettemme ylitä maapallon kantokykyä kehittämällä ruoka- ja energiatuotantoamme. Väestönkasvua tulee hillitä esimerkiksi parantamalla naisten asemaa koulutuksen avulla. Teollisuuden ja palveluiden negatiivisille ympäristövaikutuksille tulee pystyä löytämään hinta – erään suomalaispankkiirin sanoin: ympäristön ongelma ei ole markkinatalous vaan se, etteivät kaikki ympäristövaikutukset ole markkinatalouden piirissä. Lisäksi meidän tulee systemaattisesti suojella luontoa ja ennallistaa jo tekemäämme vahinkoa.