Kuluneella viikolla on keskusteltu laajasti matematiikan painoarvosta korkeakouluvalinnoissa sekä tämän painoarvon vaikutuksesta lukio-opiskelijoiden kurssivalintoihin. Keskustelu ajautui lopulta pisteeseen, jossa vaakakupissa olivat reaaliaineet ja matematiikka. Viimeisimpänä Ilta-Sanomat kirjoitti, miten historian ja yhteiskuntaopin laiminlyönti matematiikan ylikorostuneen merkityksen vuoksi osaltaan mahdollistaa populismin resonoinnin yhteiskunnassamme.
Oppiaineita on inhottava asettaa vastakkain, sillä kaikella osaamisella ja laajalla sivistyspohjalla on tietenkin paikkansa. Vastakkainasettelu on kuitenkin väistämätöntä 75 kurssin suoritusvaatimukseen rajattujen resurssien lukiomaailmassa. Pakollinen toinen kotimainen (joka siis suomen kieltä äidinkielenään puhuvilla on ruotsi ja päinvastoin) muodostaa lukiossa vähintään viiden kurssin kokonaisuuden. Vertailun vuoksi tutkintoon vaadittu kemia (1 kurssi), fysiikka (1 kurssi), biologia (2 kurssia) ja maantiede (1 kurssi) muodostavat yhteensä pakollista ruotsin oppimäärää vastaavan osuuden opinnoista. Matematiikkaakaan ei ole pakko lukea lukiossa kuin yksi kurssi ruotsia enemmän. Tästä inspiroituneena kirjoitin Twitteriin ajatuksen siitä, että opiskelijoiden kaistaa voisi tarvittaessa ja halutessa vapauttaa matematiikalle tai laiminlyödyiksi joutuneille reaaliaineille toisen kotimaisen kielen pakollisuudesta.
Uussuomalaisena minua ei ole velvoitettu opiskelemaan ruotsia enkä sitä osaa. Siten minkään näköistä henkilökohtaista antipatiaa ruotsin kieltä tai sen opetusta kohtaan minulle ei ole kehittynyt. Ylipäätään ruotsi vaikuttaa helpolta kieleltä lausua ja loogiselta oppia. Olenkin päässyt osittain ulkopuolisena tarkastelemaan ruotsin kielen asemaa suomalaisessa koulumaailmassa sekä laajemmin yhteiskunnassa. Perspektiiviä vähemmistökielipakkoon minulla on kuitenkin synnyinmaastani Iranista. Pienen vähemmistön (n. 3% väestöstä) kirjaimellisesti pyhäksi kieleksi koettu arabia on poliittisin, ideologisin ja kulttuuri-uskonnolisin syin saanut vastaavan pakkoaseman koululaitoksissa kuin lähes yhtä pyhä ruotsi Suomessa. Opetustuloksetkin ovat hyvin samankaltaisia eikä arabiaa Iranissa osaa vieraana kielenä kovinkaan moni – valtakielet kuten englanti ja ranska ovat tosiasiallisesti puhutut vieraat kielet. Erottava tekijä maiden välillä on se, että Iranissa arabian asemaa puolustetaan poliittisen pakon edessä – Suomessa ruotsia hämmentävästi, ja ainakin näennäisesti, vapaaehtoisesti.
Suomessa päättäjät, media ja osa kansalaisistakin pyrkivät perustelemaan ruotsin asemaa ja pakollisuutta kaikilla kouluasteilla mitä erilaisimmin keinoin. Kieltä tulisi opettaa kaikille esimerkiksi kauppasuhteiden edistämisen vuoksi, vaikka Saksa ja Venäjä ovatkin tärkeimmät kauppakumppanimme. Välillä perusteena käytetään perustuslaillista velvoitetta, mikä on yksiselitteisesti väärin. Opetuksesta säätävät lait ja perustuslaki eivät ole sidoksissa toisiinsa ja ruotsin asema koululaissamme on ollut nykyisen kaltainen vain noin puolet perustuslakimme voimassaolosta. Ennen viimeisintä opetusuudistusta kotimaisten kielten opiskelulle säädetyt tavoitteet eivät edes olleet ruotsin ja suomen kielten osalta tasa-arvoiset. Suomea on opiskeltu, jotta äidinkieleltään ruotsinkielinen opiskelija pärjää paremmin valtaväestön kielen kanssa. Suomen kieltä äidinkielenään puhuva opiskeli ruotsia mm. kaksikielisyyden arvostamiseksi ja pohjoismaiden identiteetin ja kulttuurin ymmärtämiseksi.
Huomioiden kielen opetukselle annetut perustelut sekä tutkimukset oppimistuloksista ja kielenopetuksen hyödyistä on helppo tehdä johtopäätös, että toisen kotimaisen kielen pakollisuudessa on kyse puhtaasti ideologisesta kysymyksestä – aivan kuten pakkoarabian kohdalla synnyinmaassani. On ristiriitaista ja jopa hyödytöntä opettaa koko väestölle kieli, joka nykyisillä oppimistuloksilla ei palvele lähes ketään. Kollektiivisesti huonosta ruotsin kielen taidosta suomenkielisten keskuudessa toimii todistuksena esimerkiksi selkkaus Vaasan sairaalasta ja ruotsinkielisten kiintiöt korkeakouluissa – ruotsiksi emme tosiallisesti pysty reaalimaailmassa toimimaan erityisen hyvin.
Tämän vuoksi, jos lukion oppiaineita pitää alkaa Ilta-sanomien pääkirjoituksen hengessä, yhteiskunnallisen merkityksensä vuoksi laittamaan vaakakuppitarkasteluun, tulee toinen kotimainen laittaa sinne ensimmäisenä. Etenkin kun samaan aikaan suomalaisten muukin kielitaito rapistuu eikä oppimisresurssien käyttö ruotsin kieleen paranna tätäkään tilannetta. Valitettavasti näyttää tosin siltä, että hallituisneuvotteluissa kaavailtu toisen kotimaisen ylioppilaskirjoituspakko tulee entisestään syömään kaistaa universaaleilta tieteiltä, yhteiskuntaopinnoilta ja mahdollisesti yksilön kannalta ja yhteiskunnallisesti merkityksellisemmiltä kieliltä.